maanantai 22. elokuuta 2011

Toukan toive



Arkku lasketaan hautaan. Lapsenlapset heittävät sen päälle punaisia ruusuja. Kuoppa suljetaan vihreällä kannella. Aikuiset laskevat kukkalaitteensa.
Maa haudan ympärillä on sateen jäljiltä vetinen ja pehmeä. Tuntuu että jos seisoo samassa paikassa pitkään, maa imee sisäänsä, jos ei koko miestä, ainakin sen Eccot.
On liikuttava jotta ei uppoa saveen.

Käytävän yli viilettää vihreä toukka. Se todella viilettää! Sillä on näköjään kiire!
Toukan esi-isiltään perimä liikkumistekniikka on vaikuttava.
Ruumis köyristyy. Takimmaiset jalat vedetään etujalkojen tuntumaan. Sitten jalkaparit läpsähtävät tiehen nopeassa tahdissa takaa lähtien. Vihreä putki ikään kuin aaltoilee eteenpäin. Parin metrin levyisen käytävän ylittäminen ei kestä kuin kymmenisen sekuntia.
Se on kolmesenttiseltä hyvin. Miehen mitoissa se vastaisi satasen MM-kisarajan alittamista.

Nykymaailmanaika on niin hektinen, että kiireeltä ei välty perhosen toukkakaan. On painettava niska limassa. On liikuttava eteenpäin. Maan korvessa kulkevi perhoslapsosenkin tie. Maa upottaa.
Metamorfoosia pukkaa.
Ei huvita koteloitua keskellä hautuumaan käytävää, ja jäädä isompien jalkoihin. Usein se käytävä liukaskin lie.
Ruumissaatoilla saattaa olla enemmän jalkoja kuin toukalla konsa. Pikkutoukka liiskaantuu helposti kengän pohjassa olevan ”Eccon” o:n sisään. Puu olisi parempi, sinne siis.
En tiedä onko toukilla suojelusenkeleitä. Se on uskon asia.

Iltapäivällä kävelen Aurajoen rannalla puista jalkakäytävää pitkin. Senkin ylittää poikittain monijalkainen putki. Se on kymmenen kertaa vihreää toukkatoveriaan isompi, punainen ja irstaannäköinen. Sillä ei ainakaan ole suojelusenkeliä, -piru korkeintaan.
Se ei aaltoile vaan kiemurtelee kuin käärme. Nopea sekin on.
Ja jonnekin senkin tekee mieli, niin kuin meidän kaikkien.


Dalai-lama vieraili Suomessa, että myötätuntoa koneeseen ja vapaa Tiibet.
Väliajalla myötätuntoiset seuraajansa rähisivät kasvisruokajonossa että kenen vuoro ja että minunpas.
Jeesus vieraili maailmassa, että myötätuntoa ja että kääntäkää viholliselle toinenkin poski.
Seuraajansa käänsivät lähinnä vihollistensa poskia.

Olisi muodon muutoksen paikka, sen tiedämme. Olisi sellaisen metamorfoosin aika että ei jäisi muotoa eikä aikaa.
Mutta mielen jalouteen pyrkiminen on epätoivoinen urakka. Liiskaannutaan. Tullaan vihaisiksi, ei jaloiksi.
Tullaan miljooniksi jaloiksi jotka vipeltävät maailman käytävillä toisten yli.
Mieli tekee, mutta ei muutu. Koteloituu vain, ja etsii kaikessa omaansa.

Myötätunnolla ei ole subjektia eikä objektia. Myötätunto ei välitä. Se on.
Mieltä vailla.


”Yksikään luotu ei ole niin alhainen, etteikö se yltäisi kaipaamaan olemista. Kun toukat putoilevat alas puusta, kohta ne jo yrittävät kiivetä takaisin säilyttääkseen olemisensa. Niin jaloa on oleminen. Me ylistämme kuolemista Jumalassa, jotta hän kiinnittäisi meidät olemiseen, joka on parempaa kuin eläminen: yhteen olemiseen, jossa elämämme elää ja jossa elämästämme tulee oleminen. Ihmisen on halukkaasti antauduttava kuolemalle ja kuoltava, jotta parempi oleminen tulisi hänen osakseen.” (Eckhart)

Merkillinen ajatus, mutta merkillisintä on, että vaikka emme tiedä mitä se tarkoittaa – tiedämme kyllä. Toukkakin tietää sillä se on.
Oleminen on ennen kaikkia jakoja, kuten jakoa toukkiin ja ihmisiin. Se on ennen kaikkea ennen kaikkea. Ennen kaikkea "muuta", siksi välittömästi kaikkien tiedossa. Tai tunnossa.
Se on kaiken muun tietämisen ja tuntemisen pohja.
Toisaalta juuri sen välittömyys ja yksinkertaisuus on tavallaan tuntemisen estekin.
Ilmeisimmät ja lähimmät asiat ovat usein vaikeimpia havaita.
Koska oleminen on läheisintä, se on tietenkin myös ilmeisintä. 

Toukka tietää muuttuvansa tietämättään. Muutos on toukan kuolema. Ei aaltoilla alati hautausmaalla, mennään koteloon ja lopulta siiville.
Lennellään sitten kauniina ympäriinsä sen ajan kuin on määrätty, munitaan ja elämä loppuu.
Wikipedia tietää että perhosen aikuisvaihetta, eli sitä kun se pentele lopulta pitkien esivaiheiden jälkeen lentelee, kutsutaan – "imagoksi"!

Imagot lentävät kukasta kukkaan.
Jokin katselee kuvia.
Se jokin ei lennä. Se on paikallaan mutta ei uppoa.
Se on ihan lähellä, tässä. Kuvaton, kuvaamaton.

Turha väittää ettei tämä koske minua, sillä tämähän on ainoa mikä minua oikeasti koskee!
Tämä!


Määrätyn ajan kuluttua, kun olen muninut tarpeeksi ja imagoni on hajalla, ruumiini lasketaan maahan kotelossa ja toukat alkavat aterioida.
Ne menevät puihin ja alkavat rakentaa uutta imagoaan. Olen siis tavallaan kuvassa mukana taas, lennänkin.

Mutta tämä ei liiku. Tämä on ehkä myötätuntoa ja yhtä olemista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti