Tukkijoella

Sain uuden unilääkkeen, Klotriptyl.
Siinä on kaksi vaikuttavaa ainetta, amitriptyliini ja klooridiatsepoksidi.
Tuoteselosteessa sanotaan että ensiksi mainittu parantaa mm. aloitekykyä.

Sen kanssa minulla onkin ollut kehityskeskusteluja siitä asti kun synnyin.
Jo ensimmäinen rääkäisyni tuli myöhässä ja ulkopuolisen avun varassa, minulle on kerrottu. En oikein saanut ryhdytyksi hengitystöihin, ennen kuin kätilö ravisti kunnolla ja valehteli, että ei tänne kuolemaan ole tultu.

Tunne on palannut elämän eri käänteissä. Ryhtymiset ovat olleet vaisuja. Olen kyllä vaihtanut maisemia usein ja helposti, maantieteellisesti, sosiaalisesti, mentaalisesti ja uskonnollisestikin, mutta en voi väittää että se olisi koskaan tapahtunut omasta aloitteestani tai kenenkään muunkaan.

Olen ajautunut minne virta vie.
En tukkimiehenä, joka uljaana ja mustavalkoisena taunopalona, luonnonlakeja uhmaten ohjaa tukkiaan kosken kuohuissa ja väkevällä, maakunnan kokoisella baritonilla laulaa jokivarren kylien tytöt kumoon ennen kuin on edes ehtinyt kunnolla rantautua, ja jatkaa huomenissa uusiin kyliin monta kokemusta rikkaampana uusiin entistä rikkaampiin kokemuksiin samalla kun laulu pauhaa non stop, kun tytöt vilkuttavat kaihoisasti nenäliinojaan, solmiipa lopuksi vielä rahakkaan elokuvasopimuksenkin mikä ei suinkaan vähennä tyttöjen kumoushenkeä, päinvastoin lisää sitä - vaan vettyneenä tukkina.

No mutta ajelehdinta on ohi nyt, kiitos amitriptyliinin.

Alan tehdä aloitteita ehtimiseen, rantautua joka jumalan kylään.
Tuskin on yksi tehty ja viety valiokuntakäsittelyyn, kun jo uutta työntää tulemaan.

Saan kuohuvalla aloitevirrallani kaikki maan päättävät elimet sykkimään kiihkeästi uutta verta ja imunesteitä, uusia innovaatioita.
Uusia siltoja Aurajokeen.
Raitiotie Kaarina - keskusta - Raisio - Naantali sekä Nättinummi - Hepokulta - keskusta - Uittamo, ja vielä valiokunta Lieto - keskusta - Ruissalokin.
Teen myös aloitteen kaiken sorron ja ylimielen lopettamiseksi maasta ja maailmasta.

Yhden miehen lentovehje, joka kiinnitetään selkään, ja jolla on helppo suhauttaa parvekkeelta töihin ja vapaa-ajan toimiin kuin metabolisoitunut ylipainoinen sudenkorento tai lepakko, kuuluu sekin aloiteagendalleni. Sen prototyyppi lensi jo Los Angelesin olympialaisten avajaisissa 1984, miksei sitten enää, sitä ei pysty nykyiseni kaltainen aloitehirmu yhtään ymmärtämään.
Varmasti takana on amerikkalaisen autoteollisuuden kulissien takainen kähmintä, mikä saa olla loppu nyt.
(Ne jotka tästä lähin vielä haluavat liikkua maata pitkin ottakoot raitiovaunun.)


Mikäli tulee subjektiivista turhautumista asioiden hitaan edistymisen kanssa, remmiin astuu lääkkeen toinen tekijä klooridiatsepoksidi. Se kun vähentää tuskaisuutta.


(kaksi päivää myöhemmin:


Voi mikään ei muuttunut. En saa edes pöytää hyvin siivottua.
Katteettomia lupauksia lateli Klotriptyl. Edes uneen se ei vaikuta. Ainoa mikä tuli, oli ummetus.
Ei raitioteitä eikä parvekkeelta lähtöjä ainakaan kahtena ensimmäisenä yönä.



Susan Blackmore kirjoittaa New Scientist -lehden artikkelissa 22.7.2002 tietoisuudesta jonakin minkä hän esittelee karusti otsikolla "The Grand Illusion" tai "the last great mystery of science".
Mysteeri jota harva on uskaltautunut käsittelemään.

Mikään ei ole miltä näyttää.
Tietoisuus on olemassa - eikä mitään muuta olekaan - mutta se ei ole se joksi sen kuvittelemme, aistimusten, ajatusten, tunteiden ja tuntemusten virta matkalla menneisyydestä tämän kautta tulevaisuuteen.

"There is no stream of consciousness..."
"Real, physical objects and private experiences are such completely different kinds of thing."

Painokoneet seis!
Tässä menee nyt kaikki uusiksi kuulkaa. Koko elämä.
Se ei olekaan tukin uittoa ajan ja kokemusten virrassa, vaan kaikki on nyt jos nytkään.


Lähes kaikki elämän toimintomme tapahtuvat valvetietoisuuden ulkopuolella.
Olin äsken unessa (joskus sentään), ilman subjektiivista tietoisuutta, mutta elossa silti.
Valveillakin kaikki tapahtuu ilman subjektiivista tietoa asioiden kulusta. Sydän lyö. Keuhkot aaltoilevat. Maksa jauhaa. Munuaiset suodattavat. Amitriptyliini tekee aloitteita. Klooridiatsepoksidi poistaa tuskaisuutta.

Aivoissa syntyy ajatuksia, joista vain yksi on "minä".
Kuulkaa nyt! Se ei ole ajatusten äiti eikä isä vaan yksi kuriton kakara muiden joukossa! Kiusattu kiusaaja.
Täydellisen yksityinen ja yksinäinen, näennäisessä kanssakäymisessä toisten yksityisaaveiden kanssa.

Pystyn hyvin hengittämään ja kävelemään ilman että olen tietoinen ruumiini liikkeistä. Minua ei tarvita sen enempää siihen kuin tähänkään.
Sitä pentelettä ei tarvita ehkä mihinkään...
Ei yhteenkään aloitteeseen.
Sitä tarvitaan vain kärsimiseen.

Minusta ei ole mihinkään.

Olen jonkin sellaisen perustalla, josta en ole tietoinen, mutta joka on silti tutumpi kuin mikään muu. Kaikki ovat. Kaikki on.

Blackmore on kielteinen uskontoa kohtaan, mutta myöntää että tässä liikutaan aika lähellä uskonnollista perikokemusta:
Todellisuus on siinä missä "minun maailmaani" ja sen kohteita ei ole. Missä kohde ja kohteen kokija + kokemuskin ovat sama.
Kello käy mutta aika ei kulu.

Tulkoon sinun valtakuntasi, sinun tahtosi tapahtukoon, tuntematon.
Aamen.


Objektiivinen maailma on todellinen, ehkä, mutta minun kuvani siitä on mielen tuote, keinotekoinen konstruktio, kangastus. Siis sanan kirjaimellisessa merkityksessä.
Minäkuvani on maailmankuvani.



Me emme ole se joka luulemme olevamme.
Voidaanko sanoa toisinkin päin: me luulemme itsemme olemaan? Olen syntynyt kuin yön varjot ja harhakuvajaiset...

"Jos muistan kuka olin, näen itsessäni toisen,
ja muistissa mennyt on nykyisyyttä.
Se joka olin on joku jota rakastan,
tosin vain unessa.
Ja sitä kaipuuta joka ahdistaa mieltäni
en näe minä eikä menneisyyskään,
vaan se joka asustaa
sokeiden silmien takana.
Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne.
Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
että se joka olen ja se joka olin
ovat eri unia."
(Pessoa)

Tietoisuuden perustan tutkiminen on mahdotonta, kuin haluaisi tutkia miltä pimeä huone näyttää ja sytyttää sitä varten valot.
Sitä ei lähesty uskonto eikä tiede, runous eikä rukous.
Se lähestyy kaikkea ja nostaa.
Virta vie pois, se ei ole ajan virta.



Sokeat näkevät. Se joka asustaa sokeiden silmien takana.

Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne. Tämä ainoa värähtävä hetki, joka sisältää kaiken.
Muistini ei ole mitään.
Värähdys, preesens, unohdus.

Olen kuvitellut kaiken, uneksinut.
Virta on vertikaalinen. Rantoja ei ole. Rajoja ei ole.


Valtakunta on pimeä ja tyhjä, täynnä valoa.
Se ei ole mitään, se ei välitä, mutta se kantaa.


Miten autiota kaikki, ja mikä helpotus!