perjantai 8. maaliskuuta 2013

En ma enää aja


"Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridorov kuoli muuten vain. Spiridorovin vaimo putosi senkiltä ja kuoli hänkin. Spiridorovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridorovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse neljäsataa ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.
Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla."
(Harms, Sattumia)



Joskus syväksi koetun rukouksen tai maailmoja syleilevän kontemplaation hetkellä päässä alkaa soida
"tiu tau tilhi äidin ryytimaassa, joko sinä lensit syömähän taas".
Hautajaisissa kaiken eläytymisen keskellä yhtäkkiä muistan jäätelökesää tai että silimät tummat on kuin syksyinen yö.
Häissä möyryää highway to hell tai vonkuu stairway to heaven.
Jne.
Sitenkin saa välähdyksen ihmismielen hauskaan mutta myös ärsyttävään motoriikkaan.
Että asiat eivät pysy oikeilla raiteilla.


Ihmismieli ei ole harmonian tai syvällisyyden manifesti, vaikka sellaisena mieluusti esiintyykin.
Tiutau-tilhi koko vehje.

Se on hyvä teknisissä asioissa, kun esimerkiksi halutaan keittää kananmunia tai suunnitella yhden miehen lentokone, jonka voisi pukea päälleen kuin valjaat ja lähteä parvekkeelta ilmailemaan, tahi toteuttaa jokin muu selkeä tekninen hanke.

Psykologisilla ja sosiaalisilla näyttämöillä mieli on peluri ja petturi.
Herätyksen hengellisissä toimissa se on lavea ja korkea tie helvettiin. Illuusiogeneraattori.



Elämä taaksepäin tai eteenpäin on virvatulia, mielen pyörteitä. Vain värikkäimmät ovat näkyvissä, rumimmat ja kauneimmat.
Harmaan tylsä tausta jota vasten nuo piirtyvät, ja joka muodostaa aikajanasta suurimman osan, ei erotu.
Välähdyksistä olen rakentanut itselleni persoonan ja elämäntarinan kasvatuksen, ympäröivän yhteiskunnan, uskonnon, tieteen ja muun kulttuurin aloitteesta, varoilla, tuella, sanoilla ja herkeämättömällä ohjelmavirralla.

Psykologia yrittää teettää näistä mielteistä hyvän kuvan, paremman itsetunnon, kertomuksen josta voi olla ylpeä tai jonka voi ainakin hyväksyä.

Henkisyys ja hengellisyys haluavat näyttää janalla Jumalan, karman tms. vaikutuksen eli johdatuksen kohti Valoa.

Valo vain ei ole siellä, janan tai tunnelin päässä, vaan odottamaton räjähdys, nyt tässä tai ei koskaan missään.




Rippikoulutyttö luki viime sunnuntaisessa konfirmaatiossa Efesolaiskirjeestä, että "siivettömällä ei ole sijaa Jumalan valtakunnassa." "Kavahtakaa siivettömyyttä!"
Tytön ei tarvitse kavahtaa lukutapaansa; se oli kai tahaton mutta hieno silti, tai siksi juuri.
Odottamaton sana sattuu paljon tarkemmin kuin se, jota tänne tultiin varsinaisesti kuulemaan ja sillä uskonnollista identiteettiä vahvistamaan.

Siveettömyys ja siivettömyys ovat lähes yhtä, ainakin suomen taivaassa ja taivaan alla, parin vokaalin volttien varassa.

Ne ovat itsensä junttaamista kiinni lihaan ja aikaan, minuuden iankaikkisessa ryytimaassa. Karnevaalin eli hyvästien, irtipäästämisen ja lentoon lähdön vastakohta.
Samaistumista oman persoonalliseen elämäkertaan ja ruumiiseen, aaveiden takaa-ajoa, tai pakenemista.

Rakennetaan minäkuvaa. Asetetaan se jalustalle ja aletaan kärsiä.
Imago kärsii, eikä muuta osaakaan. Brändi palaa.

Tiu tau tilhi.



Kanaanilainen nainen juoksee miehen perässä. Hän on hädissään, tytär on huonona, pahuuden vallassa. Mies on kuuluisa parantaja, Daavidin ja Jumalan poika, Herra ties vaikka mitä.
Nainen pyytää apua. Miestä ei kiinnosta koko juttu. Hän kääntyy pois.
Tässä on muutakin tekemistä, pitää keskittyä imagon mukaisesti oikeisiin, valitun kansan lampaisiin. Nainen ei hellitä eikä välitä onko valittu vai ei valittu. Auta nyt!
Jumalan poika sättii ihmisen tyttären maan rakoon: pitäisikö antaa lasten leipä ja antaa koirille!? Hän ei edes katso naiseen päin. (Koiraksi vertaaminen oli pahimmanlaatuinen loukkaus.)
Nainen hajoaa, menee palasiksi ja raiteltaan. Herrajumala! Syöväthän koiratkin murusia isännän pöydästä!

Mies hämmästyy noin yllättävästä vastauksesta, kääntyy, katsoo naiseen ja hajoaa hänkin, menee raiteiltaan, tulee murusiksi jotka nainen syö, astuu alas taivaasta ja kirjoitusten mukaiselta jalustalta, kääntyy koiraksi pois valittujen luota, astuu alas taivaasta ja jalustalta, putoaa senkiltä kuin Spiridorovin vaimo, kuolee, nousee ylös ja vetää kanaanittaren perässään.
Katseet kohtaavat, niistä tulee yksi.
Yksi katse, yksi usko, yksi sydän.
Outo ja odottamaton raide, tuntemattomahan tupaan vie.

Jumala sanoo ihmiselle: tapahtukoon sinun tahtosi.
"Siitä hetkestä tytär oli terve."
Käänteinen pater/mater noster on tosi vasta kun rukoilija on hajalla, kokonaan poissa.



Virvatuli eli aarnivalkea on viehko lyyrinen ilmiö, ja tuttu lähes kaikkien kulttuurien perinteistä (Wikipedia).
Usein se ymmärretään henkiolennoksi tai sellaisen hohtamaksi valoksi, joka houkuttelee ihmisiä eksymään ja vahingoittumaan.

Tulet vaappuvat ja huojuvat lähellä maan tai veden pintaa. "Virva" tarkoittaa väreilyä, häilymistä ja lepattamista.
Virvatulia ei voi saada kiinni. Ne häilyvät kauemmas jos niitä lähestytään, tai katoavat kokonaan.




Tyttö herää yöllä ja tuntee tulen taas, mutta ei liiku, jokin pitää kiinni. Hänen nyrkkinsä hikoavat ja puristavat peitettä. Polttaa.
Se tulee kaukaa, se on polttanut vuosikymmeniä, ehkä vuosituhansia, -miljooniakin.
Se lyö aikojen takaa. Se on kuin paha henki tai tie helvettiin. Hiki nousee otsalle.

Pelko puristaa kurkun tukkoon, huuto ei tule. Äitikään ei tule.

Odottamatta tyttö tuntee toisenlaisen tulen.
Se kuluttaa mutta ei polta! Se tulee vielä kauempaa, syntyi ennen muinaisuutta.

Menneisyyden ja tulevaisuuden tulet sammuvat. Helvetti jäätyy.
Ajan piiri supistuu pyöriessään. Se ei ole jana, ympyrä, spiraali tai mitään. Lopulta aika nukkuu seisaaltaan.
Olemisen ja olemattomuuden polttopiste, rauhan tuli.


Paha henki häilyy, lepattaa, huojuu ja häipyy virvana nirvanaan kuin aavehiiri koloonsa.
Tyttö nousee sängyltä linnunkevyenä.
Hän alkaa leikkiä.
Se sujuu itsestään.

Mitään ei ole tapahtunut.


"En millään muista -
Tuntuu aivan kuin joku
olisi käynyt
täällä, tullut ja mennyt
sillä aikaa kun nukuin."
(Kotomichi)

























Ei kommentteja:

Lähetä kommentti