perjantai 19. huhtikuuta 2013

Pääsiäinen 2















Jää suli ja vesi nousi nopeasti.
(Kuva on samasta kohdasta mistä edellisen julkaisun kuvakin, pari viikkoa myöhemmin.)
Ranta on ylempänä, kuvan ulkopuolella. Puroa ei näy.
Varjo on poissa.

Vesi liikkuu, joki on paikallaan.

Taivas heijastuu pinnasta.

Pinta loppuu, taivas alkaa. Ne ovat sama.
Toista ei ole ilman yhtä.


"Se joka laski hetkemme,
hän laskee edelleen.
Sano, mitä hän mahtaa laskea?
Hän laskee ja laskee.

Ei tule viileämpää,
ei öisempää,
ei kosteampaa.

Vain se mikä auttoi meitä kuuntelemaan:
se kuuntelee nyt
vain itselleen."
(Celan)


Ei ole syvempää, pinnallisempaa. Ei ole komparatiivia enää. 

Ruumiin, matalimman, ja Korkeimman välissä ei ole korkeampaa eikä matalampaa.
Korkein täyttää jokaisen ruumiin jokaisen molekyylin.
Kukaan ei ole enemmän tai vähemmän kuin toinen.
Kukaan ei ole mitään.

Mieli eli sielu eli psyyke ei tervehdy, kehity, valaistu, ylevöidy, henkisty eikä pyhity.
Se ei kompuroi terveemmäksi, paremmaksi, jalommaksi, vaan katoaa kuin varjo veden pinnalta.

Ei hätää.
Joki laskee takaa edelleen.

Joku tulee ja ottaa valokuvan joesta edessään.
Aurajoki heijastaa saman valon kuin Ganges. Saman kuin jokainen vesipisara.
Kurjinkin ruumis on Kristuksen ruumis.

Taivas, joki, joku, katse, kamera, havainto, muisto (tässä olen ollut ennenkin) (silloin oli erilaista), aika, aivot, tulkinta, kielto, häkeltyminen, metanoia.
Yhtäkkiä koko jumalainen kierto nähdään alastomana ja sellaisenaan: yhtä ei voi erottaa yhdestä.


Joki laski hetkemme, ja laskee edelleen, kohti merta.

Se auttoi meitä kuuntelemaan:
yksi kuuntelee vain yhtä.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti