tiistai 16. kesäkuuta 2020

Ajoista iäisyyteen







Kuva:


Jäin eläkkeelle papin töistä. Vähän kuin heräisi unesta toiseen.

Tuli puhuttua paljon.
Tuli tehtyä merkintöjä kalentereihin.

Siitäkin on jo vuosi.
Tapahtuiko mitään?

Ajelen tuttujen paikkojen ohi. Kävinkö minä täällä?
"Paikka kutistuu."

Tästä tähän.

Aika hurahti.
Edessä loistava menneisyys.
"Vaeltavien sanojen mainingit..."
Olen hurahtanut hiljaisuuteen.


Aika ei pidä mitään sisällään, vaan on sitä miltä näyttääkin.
Kalenterimerkintöjä tulevista kohtaamisista jotka menivät.
Harvoista jäi viivan alle mitään.
Mullan alle eivät yllä nekään.

Aika syö sanansa, lapsensa. 





"Puhu sinäkin,
puhu viimeisenä,
sano sanasi.


Anna sille tarpeeksi varjoa,
anna sille niin paljon
kuin tiedät ympärillesi jaetun keskiyön
ja keskipäivän ja keskiyön väliin.


Katso ympärillesi:
näe, kuinka elävää kaikesta tulee -
kuolemassa! Elävää!
Totta puhuu se joka varjoa puhuu.

Mutta nyt kutistuu paikka, missä seisot:
mihin nyt, varjon riisuma, mihin?

Nouse. hapuile ylöspäin.
Hennompi sinusta tulee, tuntemattomampi, hienompi!


Hienompi: lanka,
jota pitkin se tahtoo alas, tähti:
alhaalle uimaan
missä se näkee välkkeensä: vaeltavien sanojen
mainingissa."

(Celan)




Aika on hennompaa, yhä tuntemattomampaa. Merkillistä.


Lauseiden jälkeen kaksoispiste   





Aika tietää kuolemaa. 
Kuolema tietää elämää:

Kukaan ei tiedä mistään mitään
  





  



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti