Simsonin erinäiset hankkeet

Kivi.
Kivi ilmassa, seurasin sitä.
Silmäsi, sokea kuin kivi.

Olimme
käsiä,
ammensimme pimeyden tyhjiin, löysimme
sanan, joka kesää myöten nousi:
kukka.

Kukka - sokeansana.
sinun silmäsi ja minun silmäni:
ne pitävät huolta
vedestä.

Kasvua.
Sydänseinä sydänseinän perään
lehteilee siihen lisää.

Vielä yksi sana kuten tämä, ja vasarat
heiluvat taivasalla.

(Celan, Kukka)





Eräs Jeftan seuraajista Israelin tuomaripäällikkönä oli Simson.
Vaikka Jeftankin vanavedessä - Jordanissa - virtasi ruumiita kymmenin tuhansin, Simsoniin verrattuna mies oli pelkkä aloitteleva siloposki varatuomari.

Simsonin elämäkerta on historiallista realismia, vaikkakin sur-.

Herran enkeli ilmestyi Sorean kaupungin Manoah -nimisen miehen nimettömälle ja siihen asti hedelmättömälle vaimolle, ja ilmoitti, että oli tullut aika poimia ja kypsäksi hautoa hyvin erityinen poikahedelmä, tuleva "Jumalan nasiiri" eli Herralle vihkiytynyt uusi tuomarismies.

Nasiriteetin onnistumiseksi äidin olisi raskauden ajan pidätyttävä alkoholijuomista ja epäpuhtaista ruuista.
Tämä sääntö toistetaan kolme kertaa, raskauden aikainen raittius ja likaisten ruokien välttäminen ei liene ollut sorealaisnaisille itsestään selvää silloin. 
Lisäksi: tulevaa päätä ei saisi ajella missään tapauksessa tahi olosuhteissa, vaan olisi tukan annettava kasvaa esteettömästi. Herran hengen ja voiman läsnäolo olisi kiharoista kiinni.


Manoah ja vaimo ovat niin innoissaan asioiden odottamattomasta käänteestä, että haluavat ruokkia sanansaattajaa nuorella pukilla. 
Enkeli kuitenkaan halua syödä pukkia
("en syö samaa ruokaa kuin sinä")
(ruumiittomien taitaa olla hankala aterioida lihapukkeja),
mutta kehottaa uhraamaan sen Herralle.

Manoahin kysymykseen, mikä on miehen nimi, olento vastaa vain, että se on "salattu ja ihmeellinen", älä kysy enempää.
Kun tulevat vanhemmat sitten polttouhraavat nuoren pukin, enkeli kohoaa "ylös liekkien mukana".

Nyt tulee mieleen, että kylässä ja kyseessä on ollut niin korkea taho, ettei sellaisen näkeminen kuolematta ole mahdollista.
Viisas vaimo huomaa kuitenkin heti, ettei kuoleminen tässä vaiheessa käy yksiin alkuperäisen ilmoituksen kanssa. Kuolleethan eivät synnytä saati kasvata nousevaa tuomaristoa.

Poika tuli, Simson, ja
"Herran henki alkoi ajaa häntä tekoihin..." (Tuom.13:25)
Myöhemmin osoittautuivat melkoisiksi nuo teot.

Herra oli aiemmin suuttunut jälleen kerran kansalleen Israelille, ja alistanut sen niin muodoin vihollistensa filistealaisten ikeeseen.
Nyt hän suunnitteli ikeen poistamista ja aikoi käyttää Simsonia poistotöissä. Hän varusti valittunsa tulevan toimen edellyttämällä lihasvoimalla ja äkkipikaisella luonteella.

Asiaan kuului, että Simson rakastui filistealaistyttöön Timnan kaupungissa.
Tämä ei ollut vanhemmista oikein, olihan se Lakia vastaan. Mutta nyt, hyvän asian takia, oli määrä näin käydä.
(Kertomus Simsonista on niin kauttaaltaan vailla uskonnollisia moraliteetteja, että myöhemmillä sanan selittäjillä on mennyt monasti hunaja väärään kurkkuun.)

Herra etsi aihetta käydä filistealaisten kimppuun (Tuom.14:4), ja silloin lakia luetaan vain soveltuvin osin.

Timnan liepeillä nuori leijona kävi nuoren nasiirin kimppuun, ruokailuaikein. Sille kelpaisi hyvin nuori pukki kosiomatkallaan.
Mutta ei, pitkätukka repikin harjaspään riekaleiksi.

Simson oli asiasta itsekin niin hämmentynyt, ettei kertonut siitä vanhemmilleenkaan, vaan jatkoi matkaansa Timnan tytön luo.
(Ei tuollaisesta matkakokemuksesta ole helppo avautua äidille.)

Myöhemmin hän poikkesi katsomassa raatoa, että kuinka se oikein kävikin noin sutjakasti, vihaisen pedon suikalointi.
Mehiläiset olivat tehneet raatoon pesän, ja täyttäneet sen hunajalla.
Sitä Simson syömään. Kaapipa tuliaisiksi kotiinkin. Mutta ei kertonut lähdettä vieläkään.
"Tapoin leijonan paljain käsin. Mehiläiset tekivät raadon onkaloihin hunajaa, niin että olkaa hyvä."
Mieluummin vaiti, tuomari päättää.

Episodille löytyi myöhemmin käyttöä, arvoituksena.
Simson järjesti Timnassa polttarit kolmellekymmenelle sulhaspojalleen. Siellä hän esitti arvoituksen, panoksena kolmekymmentä pellavapaitaa ja saman verran juhlapukuja:
"Lähti syöjästä syötävä,
lähti väkevästä makea."

Aikaa ratkaista pähkinä seitsemän päivää.
Ei onnistunut sulhaspojilta arvoituksen ratkaisu. Kolmantena päivänä he kääntyivät morsiamen puoleen, pyysivät tätä viekoittelemaan vastaus ulos miehestään.
"Muuten poltamme isäsi talon ja sinut sen mukana." Polttaripilat olivat tuohon aikaan kirjaimellisia.

Timnatar hallitsee manipulaation, niinpä:
"Taidan olla sinulle vastenmielinen, etkö rakasta minua yhtään?" + itkun tiraus / viehkeä ja vihjaileva hymy.

Simson räpiköi vielä hetken, vaikka kaikki tietävät jo lopputuloksen, "kun en edes vanhemmilleni ole kertonut", jne.
Neljä päivää morsio nyyhkyttää miehen perässä, kuin toimittajat Talvivaarassa, että kerro nyt mikä on homman nimi. Panokset huomioon ottaen se on ymmärrettävääkin.

Lopulta Simson vuotaa vastauksen, jonka tyttö välittää heimolaisilleen, jotka esittävät sen Simsonille, joka suuttuu.
Hänet "valtasi Herran henki", jonka voimalla hän tappoi kolmekymmentä filistealaista, raastoi puvut heidän yltään, vei sulhaspojille, että siinä on rättinne. Maksettavahan se on, hävitty veto.
"Raivoissaan hän sitten lähti kotiinsa."

Naimakauppa meni muutenkin ketuille.
Tyttö naitettiin yhdelle sulhaspojista, ilman että Simsonia informoitiin asiasta.
(FB:ssa sekin olisi käynyt helposti: "Sulhaspoika" on nyt parisuhteessa käyttäjän "Timnan tyttö" kanssa. Kaksikymmentäyhdeksän tykkää tästä.)

Myöhemmin Simson lähti käymään oletetun vaimonsa luona, nuori tuliaispukki kainalossaan. Hän sai kuulla tilanteen kehittyneen epäsuotuisaan suuntaan.
Simson suuttuu. Alkaa polttareiden ehkä erikoisin kohtaus. Simson pyydystää kolmesataa kettua, sitoo niiden häntiin palavat soihdut, ja päästää ne irti filistealaisten viljapelloille.

Kaikki vilja ja viiniköynnökset palavat.
Kun filistealaiset saivat tietää miksi tämä kato oli tapahtunut, he polttivat timnalaistytön ja hänen isänsä.

Tämä ei ollut Simsonista hyvä, niinpä hän - no, suuttui, "kävi heidän kimppuunsa, löi heidän luunsa murskaksi ja surmasi heitä suuren joukon. Sitten meni Etamin kallioille ja jäi sinne luolaan asumaan."

Niin istui pitkätukka nasiirituomari luolassaan myrtyneenä, ja mietti kuinka voikin viaton hääyöaie lähteä näin täysin lapasesta.

Mutta alkusoittoahan tämä vasta oli, kuten myöhemmin huomattiin.


Simsonin heimolaiset, Juudan miehet, painostettiin luovuttamaan ärsytetty ylkä vihollisilleen.
Taas meni Herran henki mieheen. Köydet joilla hänet oli sidottu, katkesivat "kuin pellavalangat tulessa".
Hän huomasi maassa ehjän aasin leukaluun. Sillä hän mätki hengiltä tuhat miestä.
Loppuuko se leukojen länkytys.

Tuollaisessa työssä tulee äkkiä jano. Jumala avasi lähteen "Lehin notkoon". Simson joi ja voimat palasivat.
"Siitä paikka sai nimen En-Kore, ja se on Lehissä vielä tänäkin päivänä" (Tuom.15:19)
Nimi tarkoittaa "avunhuutajan lähdettä".

Simsonin tarina oli vielä muutamaakin enkorea vailla.

Seuraava esiintyminen tapahtuu Gazassa. Sinne Simson ei mennyt avustustarkoituksin, vaan porton luo.
Mutta piiritykseen sekin retki päättyi, ja palautukseen. Portto osasi ilmeisesti työnsä, koska "Simson nukkui puoleenyöhön asti" hänen luonaan. ("Käyttäjä Simson on nyt parisuhteessa pari tuntia.")
Kaupunkilaiset väijyivät ulkona ja odottivat.

Odotus saa odottamattoman käänteen kun nasiiri tulee ulos, tarttuu kaupungin muurin ovipylväisiin, heittää ne harteilleen ja vie läheisen vuoren huipulle.
Että kuka teistä synnittömistä heittää ensimmäisen kiven, saa pylvään päähänsä.


Tulee uusi nainen ja rakastuminen.
Delila.
Jo nimessään soivat kohtalon kellot.
"Ei ei ei..."

"Simson" tarkoittaa "auringon miestä", "Delila" on johdettu heprean "yöstä", layla.

Yö alkaa taas viekoitella päivää.

- Kerro minulle voimasi salaisuus!
- En kerro.
- Kerro nyt kerro nyt kerro nyt kerr...
- Ok, jos minut sidotaan tuoreilla jänteillä, kadotan voimani.

Delila sitoo ja kutsuu heimoveljet, Simson suuttuu. Köydet katkeavat.

- Sinähän olet petollinen, valepukki! Valepukki valepukki valep...
- No hyvä on, jos minut sidotaan sellaisilla jänteillä, joita ei ole vielä käytetty mihinkään, olen yhtä heikko kuin muutkin.

Delila sitoo ja kutsuu heimoveljet, Simson suuttuu. Köydet katkeavat.

- Sinä petollinen mies!

Ja niin edelleen. Muitakin temppuja koetettiin. Simson selvisi.

- Etkö sinä rakastakaan minua! Etkö sinä luota minuun! Kuinka saatat olla luottamatta?!

Ja vinkun vänkyn etkö rakastakaan minua petollinen mies vinkun vänkyn mikset luota minuun kunnes Simson "oli lopulta kuollakseen tuskastunut" ja paljastaa että viekää kaikki, viekää tukkakin pesästä niin saatte taviksen tulokseksi.

Yö voitti siten päivän. Tukka kerittiin. Voima katosi. Miestä vietiin pakkotöihin. Silmät puhkottiin.
Mies oli sokea kuin kivi.

Vihoviimeinen enkore alkaa. Paikka on Dagon-jumalan, maanviljelysvastaavan, temppeli. Simson tuodaan paikalle pilkan tekoa varten. Temppelissä on tuhansia katsojia. Sokean sankarin tukka on unohdettu leikata...



Minä makaan sängyllä ja tunnen paniikkikohtauksen. Sydän hakkaa kuin päätä seinään. Tuntuu kuin rinnan päällä olisi pylväs. Henki ei riitä. Silmät pullistuvat päästä. Paita on kylmästä hiestä märkä.
Mikään ei riitä.



Kasvua! Tukka kasvaa.
sydänseinä, vielä yksi sana

"sokeansana":
kukka kasvaa temppelin raunioilla, salattu ja ihmeellinen

yksi enää, ei ehkä sitäkään, sydänseinä, sokeansana
ei enää sitäkään,

viekää minut temppelin kantopilareiden luo, otan niistä tukea,
en näe mitään
nähkää jo!
älä kysy enempää
viekää minut niiden luo jotka kantavat



meitä kaikkia kantavat,

ei enää sanaakaan!



Vedän meidät yhteen, vedän pilarit yhteen. Ammennamme pimeyden
tyhjiin. Lakkaamme olemasta toinen toiselle. Se riittää.

Kohoamme ylös liekkien mukana. 





Hengitys asettuu. Sydämen lyönnit tasaantuvat. Postiluukku kolahtaa. Nousen sängyltä, kävelen toiseen huoneeseen ja laitan teevettä kiehumaan.

Jeftan uusi hanke eli shibbolet

Olen etsinyt salasanaa
joka avaisi tiedostot
ja pelastaisi hengen
kuin Gileadin ässä,
mutta löydän vain kiviä jotka
parkuvat virran partaalla,
kivien päältä lunta,
lumesta avainlapsen,
ja se lapsi on kieltä vailla,
pelkät hampaat ja leukaluut
imevät peukaloa
ja tietävät sen sanan.

(Helena Sinervo: Shibbolet)




 Hämeenkadulla on nopea ja edullinen parturi, jostakin päin Lähi-Itää lähtenyt. Gileadin mies kuka ties.
 Astun sisään ja istun tuolille.
-Vähän, paljon? mies kysyy.
-Vähän, siistitään vain, minä vastaan.
-Okei, mies tarttuu puimuriin ja kultaviljaa alkaa pudota lattialle.
 Jäljelle jää vain vähän, tukkalaite jossa ei ole sen enempää tukkaa kuin laitettakaan.


Minä halusin että otetaan vain vähän, parturi taas jättää vain vähän. 
Katselen haikeasti lattialle, peiliin pelokkaasti. Tehty mikä tehty. 
Lattiahiuksia ei saa enää kasvuhommiin takaisin. 
Tukattomin mutta pystypäin poistun Gileadin luota. 
Ensimmäisen nurkan takana yritän pöyhiä sänkeä.
-Kävit sitten parturissa, toverit vinoilevat. Vanha äitinikin pystyy vain vaivoin pidättämään naurunsa.





Jeftan johtamat Gileadin suvun miehet ajautuivat sotaan efraimilaisten kanssa.
Verilöyly on jäänyt historiaan. Ei siksi että sellainen löyly noilla seuduin olisi kovin tavaton ilmiö, vaan erikoisen tunnussanaepisodin takia.

Jeftan joukkue löi pikkuserkkunsa nopeasti pakoon. Ja valtasi Jordanin kahlaamopaikat, tarkoitus oli estää serkkujen pääsy virran yli, ilmeisesti kotiinsa.

Ulkonäöltä joukkoja ei osannut erottaa. Siksi keksittiin pyytää yli aikojia sanomaan "shibbolet".
Joka ei osannut gileadilaisten tapaan sanoa hoota ässän ja iin väliin vaan sopersi efraimi- ja lietolaisittain "sibbolet", kuoli.

42000 kuoli, Hyvinkään verran. 
Hoo niinkuin Hyvinkää. Kaikille ei käynyt hyvin. 


Paljon putosi tähkäpäitä. Paljon enemmän kuin päät itse olisivat toivoneet. 
Elämä on usein pienestä kiinni. Joskus pienestä hoostakin; hoolla on väliä. 

 



Shibbolet, elämän ja kuoleman kuiskaus. 

Sen merkitys on moninainen ja voi tarkoittaa jokea, virtaa, vehnän tähkää, oliivipuun oksaa, jne. Se merkitsee myös kirvestä, halkaisijaa, erottajaa.


Sinervon runossa salasanan tuntee vain kieletön mieletön. 
Lapsi avaa tiedostot ja tyhjentää ne. 
Tieto on sisällä, puhumatta. 

Joki virtaa, kivet parkuvat, niillä on lunta ja lapsi, avain. 

Virta vierii vieressä, verinen. 


Mutta lapsella on avain yli.






Paul Celanilla on myös kaksi runoa, joissa shibbolet esiintyy.
Löysin ne Immo Pekkarisen tutkielmasta (Synteesi-lehti 1/1998 ja netti tietenkin), jossa hän käsittelee tapaa, jolla Jacques Derrida käsittelee näitä Celanin runoja.

Tutkielmassa sanotaan hauskasti, että hyvä runo "jättää kylmäksi" lukijansa, sillä se elää tätä (ja kirjoittajaansa) kauemmin.

"Runon teho siis perustuu sen kätkemään, salaiseen merkitykseen. Runo ei tällöin ole merkitysten kommunikoija vaan läpinäkymätön kalvo, jolle lukija voi heijastaa kuvitelmiaan."



Raamatun avonaisimpia eli ajattomimpia tekstejäkin on tulkittu eri  aikoina niin erilaisin tavoin, että joskus ihmettelee, onko kyseessä sama tekstikään. 
Esim. Ilmestyskirjassa on nähty eri  aikoina kulloisenkin ajan merkit, aina yhtä hyvin perustellusti. 

Samoin "shibboletissa". 
Jos ymmärsin oikein, Derrida tulkitsee Celanin "shibboletin" ja sen parin "no pasarán" (suunnilleen "pääsy kielletty") lähinnä sosiopoliittisesti, runoilija kun eli juutalaisena natsien lähes jyräämässä Euroopassa. Jyvät oli erotettava ja erotettiinkin akanoista.  

Voi tässä nähdä muutakin, läpinäkymättömällä kalvolla, kuin kuvajaisena. 



Yhdessä ristikkojen takana
isoiksi itkettyjen kivieni kanssa

he raahasivat minut
torin keskelle,
sinne,
missä lehahtaa auki lippu, jolle
en vannonnut mitään valaa.
Huilu,
yön kaksoishuilu:
muista tumma
kaksospuna
Wienissä ja Madridissa.

Aseta lippusi puolitankoon,
muisto.
Puolitankoon
nyt ja iankaikkisesti.

Sydän:
täälläkin paljasta itsesi,
täällä, torin keskellä.
Huuda se ilmoille, Shibbolet,
kotiseudun vierauteen:
helmikuu. No pasarán.

Yksisarvinen:
tunnet kivet,
tunnet vedet,
tule,
vien sinut pois
Estremaduran
äänien luo. 

(Shibbolet)


Kotiseutu on vieras. Sinne ei ole pääsyä enempää kuin efraimilaisilla joen yli ilman hoota. 
No pasarán. 
Mutta sydän puhuu, torillakin, huutaa ja paljastaa itsensä.
Vierauden keskellä vie pois. 


Toinen runo, Yhdessä, alkaa:

Kolmastoista helmikuuta. Sydänsuussa
herännyt Shibbolet. Sinun kanssasi,
Peuple
de Paris. No pasarán. 
...


"Sydänsuu" se vasta veitikka on sanaksi. 

Raamatussa on kohtia jotka tuovat esiin suun ja sydämen yhteyden. 
Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Suu paljastaa sydämen tilan. 
Se mikä tulee ulos, saastuttaa, ei se mikä menee sisään.

Ulos tuleva sana eli ilmiö on erotettava lähteestään shibbolet-kirveellä, halkaisijalla, erottajalla. 
On erottava siitä mikä on tullut ulos, kaikista kuvitelmista, varsinkin itsestään.
Ilmiöitä ei pidä mennä huitomaan kirveitse, ei erottamaan ihmisiä toisistaan tai Jumalasta millään metodilla, ei luontoa toisesta luonnosta, ei ässävikaista oikeinlausujasta, vain samaistumisen siteet niihin on katkottava.   

Vainiot ovat vaalenneet valmiiksi, tähkäpäät odottavat puimuria. Mutta missä ovat työn tekijät?

Sisällä on autio maa, puhdas. Kenelläkään ei ole pääsyä sinne. No pasarán.
Ei ilman luopumista kaikesta.
Vähän on paljon tässä, ei-mikään kaikki.
Vähän otetaan, vähän jätetään. Kaikki otetaan, kaikki jätetään.  

Jos tahdot kuulla Jumalan Sanan, sinun on luovuttava aivan kaikesta, Eckhart sanoo.
Siinä Sanassa kuuleva ja kuulluksi tuleva ovat sama, sydänsuussa herännyt Shibbolet.
Hiljaisempi kuin kuiskaus, sydänsana. Hiljaisempi kuin hiljaisuus. 


tule,
vien sinut pois

Jeftan hanke

Tuomiokirkossa esitettiin Händelin oratorio Jefta. Esitys oli tosi hieno ja tosi pitkä, yli kolme tuntia. Alussa valo tuli kirkon ikkunoista sisään, lopussa sisältä ulos.

Säveltäjälle kävi vähän samoin. Silmäsairaus vei näön kesken työn, vieläpä kesken tämän kohtalon ironiaa soivan kuoro-osuuden valmistelun:

"How dark, O Lord, are thy decrees,
All hid from mortal sight!
All our joys to sorrow turning.
And our triumphs into mourning,
As the night succeeds the day.
No certain bliss,
No solid peace,
We mortals know,
On earth below."

Chorus päättyy jykevästi, ja tarjoilee minusta koko oratorion ja sen perustana olevan kertomuksen kulminaation ja kultajyvän:

"Yet on this maxim (we) still obey:
Whatever is, is right."

Händeliltä sammui ulkoinen valo, mutta sisäinen riitti saattamaan loppuun aloitetun työn.



Kuten kaikilla meillä, oratorion nimihenkilöllä Jeftallakin oli nielemistä tuon Whatever is right -maksiimin kanssa. Hän joutui monesti tilanteisiin joissa heräsi kysymys, onko tämä nyt oikein minkään kohtuuden puitteissa.
Onko kaikki hyvin, näin kun kaikki on, vai onko jotain mitä voisi vähän säätää paremmaksi.



Jefta oli tuomari, heimopäällikkö. Hänen isänsä oli Gilead, äiti nimetön prostituoitu.
Gileadilla oli myös laillisen vaimonsa kanssa poikia. Nämä ajoivat porton pojan pois, muille maille. "Siellä hänen ympärilleen kokoontui joutilaita miehiä, jotka seurasivat häntä hänen retkillään." (Tuom.11:3)
Ilmaisu antaa ymmärtää vaikkei suoraan sanokaan, että "retket" suuntautuivat jonnekin yhteiskunnallisen laillisuuden rajaseuduille.

Mutta Herran mieleen mies oli silti.
Jefta valitaan odotusten vastaisesti johtamaan israelilaisten vapauttamista ammonilaisten sortajien ikeestä.
Odotusten vastaisesti viimeksi mainitut saavat myös pahasti turpiinsa.

Vapaus kansalle tuli, mutta samalla tuli myös Jeftalle tiukka paikka, kaikki ilot suruksi muuttava.
Mies oli lähtiessään luvannut uhrata Kaikkivaltiaalle ensimmäisen elävän olennon jonka kohtaa palatessaan. Valot sammuivat Jeftan mielessä, kun hänen ainoa lapsensa, tytär - libretossa Ifis, Raamatussa nimetön - oli se vastaantulija.

Oratoriossa alkaa kova vääntö eri äänialoissa.
Tapa ukko ittes mieluummin! kehottaa äiti korkealta ja kovaa.
Tapa vaikka koko maailma! Lastani ette saa!
Tuleva sulho on vähän samoilla linjoilla, ja tarjoaa itseäänkin sijaiskuolijaksi niin heleällä kontratenorilla, että rähmäsilmäinen hämärässä kirkossa istuja hämmentyy. 


Jefta toivoo, että aurinko menisi sinne missä se ei paista. Kätkisi inhottavat säteensä!

Ainoa rauhallinen toimija on tytär itse.
Hän laskeutuu mielellään "kuoleman käsivarsille", jos kerran tilanne sitä vaatii.

Aika usein on niin, että kovan kohtalon uhri saa osakseen ylenmäärin surkuttelua ja huolta.
Paljon enemmän kuin hän itse toivoisi.
Huolehtiminen ja sureminen ei ole vielä kertaakaan tähänastisen maailmanhistorian aikana koitunut yhdenkään kohteensa hyväksi eli kevennykseksi.

Mutta ei sillekään mitään voi, kuten ei millekään muullekaan. Whatever is, is right. So be it.
Tietäkää, että jos Jumala ei sitä tahtoisi, sitä ei myöskään olisi. (Eckhart)
Koskee kaikkea mikä on. 




Raamatussa tyttö pyytää päästä pariksi kuukaudeksi vuorille kavereidensa kanssa, suremaan yllättävää ja inhimillisesti katsoen liian varhaista poismenoaan. Tulee kuitenkin takaisin - ei lähde isänsä tapaan oudoille "retkille" pitkin horisonttia, vaan antautuu uuden, entistäkin tulisemman sulhasensa käsivarsille, neitsyenä, polttouhrina. Hyvä tyttö, melkein ylihyvä.
(Moni olisi sijassaan ratsastanut katsastamaan, josko earth below olisi horisontin tuolla puolen ehkä jotenkin solidimpi ja solidaarisempi.)

Oratoriolibretto armahtaa koko porukan, Korkeinta myöten, ja antaa enkelin tulla väliin.
Ei tuollaista valaa nyt ihan kirjaimellisesti tarvitse ottaa.
Homma hoituu hyvin siten, että ei tapeta tyttöä mutta että hän antautuu Taivaalle säilyttämällä neitsyytensä.
Uhri se on sekin.



Neitsyys on nykyjargonissa jotakin hävettävää, jotain mistä pitää päästä eroon.
Toisaalta uskonnollisissa yhteyksissä seksuaalista koskemattomuutta on pidetty jonkinlaisena korkeampana hengellisenä tilana, harvoille valituille sopivana. Ja aiheutettu samalla monenlaisia hyväksi- ja väärinkäytöksiä.
Harvat valitut ovat usein osoittautuneet harvinaisen huonosti valituiksi, joista on valitettu oikeusistuimiin asti.

Ruumiillinen neitsyys, sen varjeleminen ja menettäminen, on joutavaa ruumiillista tai hengellistä kikkailua.



On toinen tapa säilyttää neitsyys, koskemattomuus.
Silloin koskematon on se joka ei kosketa mitään, ja jota mikään ei kosketa.
Joka ei retkeile missään. Ei kaikkein upeimmissakaan horisonteissa.
Se ei ole "ihminen", eikä "jumalakaan".
Tai, yhtä hyvin - on, jos "ihmisyys" ja "jumaluus" miellyttävät korvaa enemmän kuin via negativa.
Whatever.

Se on saavuttamaton, koska on jo saavutettu.

Eckhart saarnaa, että tällainen neitsyys on nimenomaan kuvaamatonta: se ei ota kuvia eikä ole kuvattavana.

Joskus E kuvaa tilaa sielun kipinäksi, jonkinlaiseksi olemisen alkioksi, jossa uinuvat potentiaalina kaikki muodot. Kun kalvo poksahtaa ja neitsyys menee, alkaa synnyttäminen. Muodot tulevat kaikessa tavattomassa moninaisuudessaan.
Se on oikein ja autuaallista.
Whatever is, is right.

Synnyttäväkin voi säilyttää sisäisen neitsyytensä.
Säilyttää rauhan rauhattomuudessakin.
Seisoa perustalla, vaikka perustat järkkyvät.
Pysyä yhtenä, vaikka synnyttää moneuden maailmoja.
Olla kärsimättä, vaikka kärsiikin.
Antaa valon loistaa sisään ja ulos kaikkien muototilojen läpi.
Solid peace, on the non solid earth.

Neitsyt, koskematon koskettaja, ei tartu tekemisiinsä tai tekemättä jättämisiinsä, ei tulevaisuuteen eikä menneisyyteen.

Mutta joskus mestari viittaa Johonkin joka on kipinääkin ennen. Ennen Yhtäkin... Kaikkia nimiä, persoonia ja muotoja ennen - ja niiden jälkeen. Ennen kaikkia alkuja ja kaikkien loppujen jälkeen.
Ennen hyvää ja pahaa, valoa ja pimeyttä,
ennen olemisen alkiotakin,
kiellon kielto, tyhjyyden tyhjyys eli täyteys,
hid from mortal sight, silti kaikkien näkyvissä kaiken aikaa. 

Jumalaan johon...
josta...

joka on niin outo, vaikka ei yhtään ole outo
eikä oikein mitään muutakaan.





































 

Adam ja hanke

Pyöräilen joen rantaa. Sää on käsittämättömän levollinen ja se tarttuu jotenkin itseenikin. Vai meneekö se toisin päin?
Ollaan tilassa jossa ei sada eikä paista, eikä kumpikaan vaihtoehto ole edes tulossa.




Kupittaan Savi oli eräs merkittävimpiä turkulaisia hankkeita viime vuosisadalla. Se teki tiiliä ja käyttö- sekä koriste-esineitä. Nykyään monet niistä ovat keräilyharvinaisuuksia. 

Materiaalina käytettiin Aurajoen penkoilta kerättyä savea. Sitä haettiin tehtaalle vartavasten rakennettua kapearaiteista rautatietä pitkin. Vaunuja vetivät ensin hevoset, mutta kun ne väsyivät, ostettiin Saksasta 30-luvulla kaksi pikkuista dieselveturia, jotka ottivat hevosilta vetovastuun. Niitä kutsuttiin savipässeiksi.

Toinen niistä yritettiin valjastaa sotatöihinkin Karjalassa vuonna 1943, mutta hanke ei onnistunut.
Pässi pökki mieluummin Varsinais- kuin Suur-Suomea.
Veturi palautettiin maitojunalla Kupittaalle.

Savirata ylitti joen nykyisen Ylioppilaskylän itäpuolen kohdalla. Paikalle on jätetty muistoksi betoninen siltarakenne. Myöhempien aikojen piensuomalaistaiteilijat ovat koristaneet sitä oman sisäisen näkemyksensä mukaisesti. Siinä voi nähdä vaikka kiskot, jotka tästä kuvakulmasta näyttävät yhä ylittävän joen. Myös pässin silmäpareja allekkain voisi halutessaan nähdä.

60-luvun alussa tuli pitkin kiskoja konkurssi ja Kupittaan Savi meni inhimillisten hankkeiden taivaaseen. Se ei ole siellä yksin. 

Mistä olemme tulossa? Mitä kiskoja pitkin? Kysymykset ovat jännittäneet valvovaa ihmiskuntaa kauan.

Kysymykset ja vastaukset riippuvat tutkimuslinjasta ja tutkijan ennakko-oletuksista. (Ennakko-oletuksiin taas vaikuttavat lukemattomat ja tuntemattomat tekijät.) Hyvin harvoin saadaan ennakoista riippumatonta, täysin uutta ja lähtökohdista poikkeavaa tulosta aikaan. No siis, ei koskaan. Pokeri ei pääty koskaan shakkimattiin. 

Sensaatiomaisetkin uudet tutkimukselliset löydöt paljastuvat yleensä eli aina olemassa jo olevien asetusten säädöiksi.

Ajateltiin, että ihmissuvun kantaäiti on Eeva vuodelta 4000 eKr., mutta nyttemmin on paljastunut että kyseinen kyseenalainen kunnia kuuluukin Lucylle vuodelta 3,2 milj. eaa.

Lucynkin paikkaa on kyselty.

Kantaäitimme vieteriä vain viritettiin (aika paljon tosin) pidemmäksi, mutta mitään radikaalia purkausta ei tapahtunut.
Jos ihmiskunnalla olisi FB:ssa oma aikajana, Lucy olisi jumalattoman alhaalla Eevaan nähden, mutta samalla janalla kuitenkin. Yhtä aikaa.

("Lucy päivittää: löysi tänään ihanan raadon, mutta joutuu nauttimaan sen raakana, kun Urpo ei saa sitä tulta keksittyä."
"Eeva: löysi ihanan hedelmän, ja aikoo jakaa sen Urpon kanssa.")
 

Genesiksen toisen luomiskertomuksen mukaan aikakiskomme kuskaavat savea. Herra Jumala muovasi vedestä ja maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Heprean "adam" on suurin piirtein yhtä kuin "maa".

Ihmisestä tuli Jumalan ehkä mittavin hanke, luojansa kuva ja kaltainen.

Mutta kuva ei tyytynyt olemaan pelkkä kuva, vaan halusi olla oma kuvansa.
Peilistä alkoi kuulua puhetta.
Kuva alkoi kuvitella ja kummitella.

Syntyi synti. Syntyi persoona, yksilöllinen haamu, adam halusi Adamiksi.

Kun identiteettiä etsitään, ei yleensä haluta jäädä kuin virtahepo saveen lillumaan – tomu ja H2O eivät oikein taivu jäntevän minäkuvan rakenteeksi, liian yleinen, yhteinen ja liukas kun on - vaan halutaan jotain erityisempää. 

Tehtiin vaatteet ja aatteet, viikunan lehdet alastomuuden häpeän verhoiksi. Vaatteista ja aatteista ihminen tunnetaan.
Alettiin juosta hulluilla päivillä, kirkollis- ja puoluekokouksissa, sodissa ja mielenosoituksissa. Alettiin kirjoittaa blogeja.

Syntyivät suhteet, perheet, kansat, puolueet, uskonnolliset yhteisöt, urheiluseurat ja muut yhdisteet ja -ykset.
Alettiin politikoida, filosofoida, väitellä uskosta ja uskottomuudesta.
Alettiin hankkiutua naisiin ja miehiin, humalaan, kouluihin, työpaikkoihin, onneen, uskoon, taivaaseen, valaistukseen, pois täältä, tuonne.

Ulos.

Ruumiista suurin osa on vettä, taivaalta satanutta, maaperästä pulpunnutta, loppu maan tomua. 

(Helsingin juomavesi tulee Päijänteestä, joten suurin osa helsinkiläisistä on tullut tunnelia pitkin kehäkolmosen ulkopuolelta. Ajatus ”olen aito stadilainen” on Päijänteen aaltojen loisketta.

Turkulaiset on kiistanalaisesti suodatettu Virttaankankaan läpi. ”Olen turkulainen” on vastahakoisen Satakunnan soramaaperän läpäisseen tekopohjaveden tekosolinaa.)

Savi itsessään on viaton tomun ja veden yhdiste, Jumalan henkäys pitää sen elossa ja lopettaa sen elon kun aika on.
Tomusta tomuun, yksinkertaisesti, viattomasti ja ilman pelkoa.
Materia hajoaa, mutta pysyy, muodot vain muuttuvat. Hengelläkään ei pitäisi olla mitään hätää hengissä pysymisensä kanssa. 

Mutta:
Tomun ja henkäyksen väliin asettui "minä olen tämä ja tällainen henkilö, herra Se ja Se", kuin hävityksen kauhistus, kauppias ja rahanvaihtaja Herran temppeliin.
Kukaan ei oikein tiedä, mistä Se tuli. Mutta että Se tuli, on kaikkien näkyvissä kaiken aikaa. Se luetaan uutisista ja nähdään peileistä.

VT:n syntiinlankeemuskertomus kertoo, kuinka viattomuus meni, alettiin tietää hyvä ja paha (ja että minä olen hyvän tekijä), tomumaja alkoi elämää omaa elämäänsä. Maja alkoi verhoutua katseilta, varsinkin luojansa. Tulivat vaatteet, aatteet ja suunnaton typeryys.
Alkoi aikajana ja sen mukana kitka, kärsimys ja kuolema. 


Peili alkoi nähdä kuvansa ympäristössä ja muovasi itselleen myös kuvan Jumalasta, itsensä kaltaisen...
Jumalan kuva perkeleellistyi.
Alkoi elävien kuolleiden yö, aikajanalla pomppivien zombien tuskaisa työ, otsa kylmässä hiessä koko ajan.  

Temppelissä alkoi uskonnollinen kaupankäynti, rukoilu ja riitely, oikeassa ja väärässä oleminen, moraalinen säätäminen, henkilökohtaisen aikajanan turvaaminen jumalattoman monessa eri muodossa, hamaan iankaikkisuuteen asti.




Jeesus tunnetusti tyhjensi temppelin kauppiaista:
Viekää nämä pois Isäni huoneesta! Viekää tämä pois!

Rikkokaa saviruukku! Hypätkää maitojunaan!
Tehkää konkurssi! Puhdistakaa peili! Polttakaa sillat takananne, pässit!


Tyhjässä temppelissä ei sada eikä paista. Tyhjyydessä mikään ulkoinenkaan ei muodostu ongelmaksi.
Jopa levottomuuden keskiössä lepää rauha.
Aikajanaakin siunaa ajaton läsnäolo. 

Hyppään takaisin pyörän satulaan. Vilkaisen vielä betonihökötystä. Kiskot sen kyljessä näyttävät tosiaan vievän toiselle rannalle. 

Hahaa!

Saatana on horisontaalisen matkailun uranuurtaja.

Jobin kirjan alussa kerrotaan, että ”eräänä päivänä Jumalan pojat tulivat koolle ja asettuivat Herran eteen. Myös Saatana oli heidän joukossaan.” (Luku 1, jae 6)

Herraa kiinnostivat poikiensa viimeaikaiset edesottamukset, varsinkin Saatanan. (Tämän pojan maineen tuntien ei ihme.)

”Mistä sinä tulet?”

”Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita.”

Ei suoraa vastausta, tuollapa tuolla. Tuolta tulin tänne, kun kuulin että on tämä sukukokous. En paljon missään. Vähän siellä ja täällä.

Tyypillinen vastaus pojilta joilla on pahat mielessä.

Kirjassa kerrotaan kuinka Saatanaa otti sarvipäähän Jobin hurskaus ja jumalanpelko.

Horisonttien hamuajana hän oletti ilman muuta, että selitys on miehen horisontaalisessa menestyksessä, jonka Herra on mahdollistanut eli siunannut.

”Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan.”

Saatana yllytti Herran pelkääjäänsä vastaan. (Eipähän ollut turha, Herran pelko…)

Ota pois karjat ja muut, jo loppuu hurskaus.

Jumalan tulet iskivät taivaasta (1,16) ja eri ilmansuunnista, polttivat poroiksi karjan ja paimenet.

”…autiomaan tuolta puolen” nousi myös ”suuri tuuli” joka romahdutti katon Jobin lasten ja heidän perheidensä päälle, niin että kaikki kuolivat.

Tuuli teki kerralla selvän koko yhdessä iltaa viettäneestä suvusta.

Job repi vaatteensa, parturoi tukkansa, ja valmistautui kuolemaan:

”Alastomana minä tulin

äitini kohdusta,

alastomana palaan täältä.

Herraa antoi, Herra otti,

kiitetty olkoon Herran nimi!”

Jumalan poikien palaverissa käytiin taas dialogia Herran ja Saatanan välillä. Että missä sitä on oltu, ja onko pantu merkille Jobin hurskaus, joka ei horju omaisuuden ja lasten ynnä muun suvun menettämisestäkään.

Paha poika vastasi että maat mantereet on kierretty, ja Jobin kiistaton hurskaus havaittu.

Herran äänensävyssä on vähän harmiakin siitä, että on tullut saatanitse yllytetyksi viatonta ja hyvää miestä kiusaamaan. (2,3)

Käy selvästi ilmi että Herra on vitsausten lähettäjä, Saatana vain yllyttäjä, ja osittain operatiivinen taho.

Seuraavaksi Saatanan jatkoyllytyksestä, mutta Herran toimeksiannosta ruhjotaan Jobin ruumis huonoon kuntoon.

Tulee märkiviä paiseita päästä jalkoihin. Mies istuutuu tunkiolle niitä kaapimaan.

Vaimoakin alkaa inhottaa: ”Jo riittää hurskastelu! Kiroa jumala ja kuole pois siitä haisemasta.” (2,9)

Jobista tuo on hullun puhetta. Jos kerran otetaan Jumalalta hyvä, on otettava pahakin.

Kirjan seuraavat sivut osoittavat tosin, että helposti hurskaaltakaan ei noin kohtuuttomiksi koettujen vaivojen vastaanotto onnistu.

Saatana katoaa näyttämöltä, kenties taas maita mantereita kiertämään, eikä ilmesty enää kokouksiin eikä Jobin elämään.

Mutta ystäviä tulee, ehkä silloin ei enää tarvita paholaista… (2,11-)

Kukaan ei tiedä asioistasi paremmin kuin tosi ystävä, että kuinka sinun pitää olla ja asettua.

Ystävät varoittavat, lohduttavat, opastavat. Ystävät osoittavat missä olet rikkonut.

He kehottavat sinua parannukseen ja nöyryyteen.

Mihin joutuisimmekaan ilman ystäviä!

Jobin ystävien mielestä mies on takuulla tehnyt jotain väärää, koska kohtalo eli Jumala noin kurittaa.

Job kiroaa aluksi syntymänsä tai jos oli ollut pakko syntyä, miksi ei sitten valmiiksi kuolleena edes. (3,1-)

”Minä lepäisin haudassa aivan hiljaa,

nukkuisin, minulla olisi rauha.”

Naapurihaudoissa loikoisivat ne jotka suurella vaivalla ovat tehneet mahtimiehen työn, kuninkaat ja muut, jotka ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä ja mahtavia – raunioita…

Siellä lepäisimme kaikki – minä, kuolleena syntynyt, suuret ja mahtavat kultineen ja hopeineen, pahantekijät ja hyväntekijät, vangit ja heidän piiskurinsa.

”Yhtä ovat siellä pieni ja suuri,

orja on herrastaan vapaa.”

Mutta ei, kun kärsimään sitä piti syntyä!

”Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä

hetkeksikään,

yhä uudelleen tuska lyö ylitseni.”

Itsesääli on Saatanan kylvötyön hedelmistä hapanimelin tai suloisen katkerin. Kuinka minulle saattoi käydä näin! Näkeehän sen tyhmäkin uutisten seuraaja että kaikilla muilla menee upeasti tässä maailmassa, jumalattomilla varsin!

Ystävät yrittävät pitää kohteliain sanakääntein esillä mahdollisuutta, että Job on postinsa ja positionsa kenties ansainnut, ehken jollakin miehelle itselleenkin tuntemattomalla tavalla… Jumalaa taitaa olla tässä nyt turha syytellä.

Siinä minulla on ystäviä! Job ärsyyntyy. Sen verran pitäisi olla silmiä ja älyä päässä, sydäntä rinnassa, ettei minua aleta yhtään arvostelemaan. Tukea sitä ihminen odottaa, mutta kiviä lentää kohti sen sijaan!

Väärin on kaikki, ihan epäoikeudenmukainen koko katastrofi.

Raskas, raaka ja lyhyt henkäys on ihmiselo maan päällä. (7,7) Kuin pilvi on mies, hajoaa, haihtuu tyhjiin.

Tuskainen Job alkaa pitää pitkiä puheita ja puolustaa itseään.

Jumala näyttäytyy tunkiovinkkelistä käsin väärintekijänä, joka on virittänyt viattomalle ansaverkkonsa, kuin piruuttaan.

(Aika pitkiä ovat kipujen miehen puheet ja ilmeisesti käsikirjoitettuja kun ovat Liiton Kirjaan päässeet ja päätyneet.)

Lopulta hän tuo ilmi aikeensa etsiä Herran käsiinsä, oikeutta käydäkseen ja saadakseen.

Mutta:

”Jos minä menen itään, ei hän

ole siellä,

jos länteen – ei merkkiäkään hänestä!

Jos menen pohjoiseen,

en saa häntä silmiini,

jos etelään – en näe häntä!” (23,8)

Herra ei löydy horisontista. Siellä tarpoo vain Saatana maitaan mantereitaan.

Job huomaa nyrkkeilevänsä varjojen mailla.

”Viisaus – missä se on?

Missä asuu ymmärrys?

Ihminen ei löydä tietä sen luokse,

tästä maailmasta sitä ei voi löytää.” (28,12-)

Sen luokse ei johda tietä, tai johtaa niin outo rata, ettei sitä kulje kukaan normaali eli jakautunut ihminen. Ei se, joka uskoo olevansa hurskas ja jumalinen jumalattomien keskellä, vainottuna. Tai ylipäätään jotain.

Herra puuttuu puheeseen lopulta itse, myrskyn keskeltä. (38-) Hänen tyylilajinsa on sarkasmi.

Sinäkö tämän kaiken teit? Loit maan ja taivaan ja kukon?

Solmit yhteen tähtikuviot ja teit strutsista huonon lentolinnun mutta hyvän juoksijan, joka kiitää kaula ojossa, niin että saattaa häpeään niin ratsun kuin ratsastajan? Sinäkö annoit sotahevoselle sen voiman, niin että kun torvi soi, se hirnuu: ”Hahaa!”

Kaikkein ylpein Herra vaikuttaa itse olevan virtahevosta ja krokotiilista.

”Näetkö virtahevon?

Minä olen sen tehnyt”(vaikka itse sanonkin),

”niin kuin olen tehnyt sinut.”

Vahvoine lanteineen ja vatsalihaksineen se kuuluu luomistyön uljaimmistoon, jota vain sen luoja voi käskyttää.

Virtahepokaan ei vedä vertoja krokotiilille, jolle Herra pitää melkein kahden sivun mittaisen puheen.

”Se on kaikkien petojen kuningas.” Siihen Jumalan puhe Jobille päättyy, kaikkien petojen kuninkaaseen.  

Puheessa on jotakin mitä nykysanastossa kutsuttaisiin ehkä paradoksaaliseksi, uskontotieteessä zeniläiseksi, ja kansanomaisesti hölynpölyksi.

Ei lähestytä tunkion hurskasta hänen omista lähtökohdistaan, vaan vaihdetaan koko näkökulma toiseksi.

Lyödään klapilla päähän ja ällikällä perään.

Jumalinen kärsii, jumalaton menestyy, mutta toisaalta korpin poikaset hyppivät nälkäisinä sinne tänne. (38,41)

Ei lupausta tulevasta revanssista, vaan korpin poikasten nälkäistä raakkumista Jumalan puoleen.

Herra ei ehkä kuule huutoasi, koska seuraa villikauris-, ja peuraemon raskausaikoja, valmiina kätilöimään vasat pihalle. (39,2)

En puhu yhteiskunnallisista vääryyksistä, vaan krokotiilin ihmeellisestä rakenteesta ja voimasta. Selkäpanssaristaan puhun useita lauseita, kun nyt ääneen pääsin. Se on piinkova, katso, kilvet ovat niin kiinni toisissaan, ettei edes tuuli pääse väliin.

Sinä voit olla syytön tai syyllinen, ihan sama, mutta kun ”se (krokotiili) aivastaa, näkyy leimahdus. Sen silmät hehkuvat kuin auringon säteet.” (41,10)

Ihminen elää, jumalinen ja jumalaton, käsitysten maailmassa. Ja kärsii. Käsite johtaa kärsimykseen. Asiat menevät väärin, näin ei pitäisi olla.

Kärsimys on yhtä kuin ”minun pitäisi olla toisin, toisaalla, toinen”.

Mutta kun virtahepo läsäyttää mahtavat pakaransa joen penkkaan, ääni kellossa on toinen.

Se ei meditoi lootus-asennossa, mutta

”Lootus-pensaan alla se makaa,

kaislojen keskellä, liejun kätköissä.” (40,21)

”Ihminen, naisesta syntynyt,

elää vähän aikaa ja on

täynnä levottomuutta.

Kuin kukka hän avautuu ja

kuihtuu,

on kohta poissa, kuin varjo.” (14,1)

Koko ajan pitäisi tulla joksikin, paremmaksi, pyhemmäksi, rikkaammaksi, rakastavammaksi, rakastettavammaksi. Pitäisi hyväksyä itsensä, pitäisi uskaltaa elää rohkeammin, kerranhan täällä vain eletään, pitäisi antaa tilaa sisäiselle lapselleen, siivota suunsa ja elämäntapansa. Pitäisi kasvaa henkisesti ja hengellisesti.

Tämä kaikki on horisontaalista matkantekoa, täältä tuonne, tuolta tänne, Saatanan jalanjäljissä siis.

Mutta virtahepo

”ei säiky, vaikka virta on väkevä,

se lepää kaikessa rauhassa,

vaikka vesi tunkeutuu suuhun.

Kuka astuu sen silmien eteen?

Kuka kiinnittää sen turpaan talutusrenkaan? (40,24)

Tulkaamme siis virtahevon kaltaisiksi. Älkäämme säikkykö vaikka virta on väkevä.

Juomavesi virtaa suoraan suuhun, kunhan leipäläpensä avaa. Mitään muuksi tulemista, matkantekoa jonnekin ei tarvita.

Kaikki mikä on, on. Eikä voi olla toisin.

Kaislojen keskellä, niiden välistä, liejussa leväten, vaiti, katselemme tähtitaivasta suoraan ylös, suoraan alas.

Job nöyrtyy. Ei ole minusta krokotiilin eikä muidenkaan ilmiöiden tekijäksi. Ilmiö minä olen muiden muassa, pilven hattara.

Alastomana tulin, alastomana lähden. Alaston olen, en omista mitään.

Tässä olen, mieltä vailla. Ihmisparka, aivan arka ja auki taivasta myöten.

Ei menneisyyttä eikä siitä johtuvaa tulevaisuutta tai nykyisyyttäkään.

Herra haukkuu myös ystävät, hyväntahtoiset apologeetat, Jumalan puolestapuhujat.

Mutta armahtaa heidätkin, kunhan uhraavat seitsemän sonnia ja seitsemän pässiä.

Loppu hyvin ja kaikki.

Sen kunniaksi kirjailija antaa Jobille uuden, entistä ehomman loppuelämän, joka ei ole ihan lyhytkään, 140 vuotta.

Antaa myös aivan valtavan karjan, kymmeniä tuhansia päitä.

Antaa uudet lapset entisten tilalle. Seitsemän poikaa ja kolme tytärtä.

Tyttäret ovat parhaan näköisiä koko maassa.

Yhden tytön nimi on Jemima (suom. turturikyyhky), toisen Kesia (kassiapuu) ja kolmannen Keren-Puk

(suom. silmämaalirasia…).

”Hahaa!” 



---


Tämmöisen aamuhartauden pidin Ylessä 12.9. 
Äänitykseen tuli väliin pari tahatonta sitaattia korpin poikasilta, kraak, mutta pieni nöyryytys se on, moneen Vanhan Testamentin nöyrtyjämestariin verrattuna:

Tulkaa sillä kaikki on valmiina. Tämä kutsu on lainattu ehtoollisliturgiaan Jeesuksen vertauksesta, jossa eräs mies järjestää suuret pidot.

Kutsu käy pitoihin, mutta vieraat eivät halua tulla. On esteitä.

Yksi vetoaa juuri ostamaansa maatilaan: pitää mennä katsomaan, että kasvaako siellä mikään, toinen uusiin härkiinsä joita pitää testata, että kyntävätkö kunnolla. Kolmas vetoaa siihen että on mennyt juuri naimisiin. Pitänee testata tuoretta vaimoa tai miestä, ja suhteen yleistä toimivuutta. Kyntääkö hyvin. Kasvaako uutta elämää.

Vertauksen piikki puhkoo silmiä jotka uskovat näkevänsä, aivoja jotka uskovat tietävänsä, mieltä joka uskoo olevansa jotakin, maanomistaja, puoliso, palkansaaja, veronmaksaja, kunnon kansalainen, kunnon kristitty.  

Vertauksen piikki sohaisee näköelimemme sisällön poskelle. Se ei riko ainoastaan peiliä vaan peiliin katsojankin.

Kutsu esitetään nyt uudestaan, tällä kertaa sokeille silmä poskella, raajarikoille, köyhille ja rammoille. Niin sitä pitää tulla, sokeana ja köyhänä. Näihin juhliin löytää vain eteensä näkemättä, tämän tien kulkee vain ontuen, takaperin, leipä ja viini tarjoillaan vain niille joilla on aina kiljuva nälkä ja koko ajan jano.

Näissä pidoissa ikuinen tarjotaan sille joka luopuu menneisyydestään, tulevaisuudestaan ja nykyisyydestään, ja sammuu kuin kynttilä ajan pöydän alle sitten kun pitojen viimeinenkin pikari on kumottu Pohjanmaan ja Getsemanen kautta.

Sokeat näkevät, kuurot kuulevat, nälkäiset ruokitaan.

Se juuri on tärkeää että minä näen oman sokeuteni, kuulen kuurouteni, tiedän oman rampuuteni, tunnen köyhyyteni ja tyhjyyteni, nauran naurettavuudelleni. Että koen siis tämän kaiken itsessäni, en muissa – en edes niissä, joissa sen haluaisin kaikkein mieluiten nähdä, tekopyhissä poliitikoissa, yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa väärintekijöissä, vääräoppisissa, tekopyhissä ja vanhoillisissa oikeaoppisissa, ja niin edelleen. Vaan näen että juuri minä olen se sokea.

Kaikki on valmiina, kaikki on täytetty, aika on tullut ja täyttynyt. Tulkaa pois sieltä kuleksimasta pitkin maita ja mantuja kuin Jobin kirjan yksinäinen ja levoton Saatana-parka. Irrottautukaa kaikesta, tai pikemminkin: nähkää että ette ole koskaan missään kiinni olleetkaan, unta se vain oli.

Pitäkää maatilanne, älkää teurastako härkiänne, älkää ajako puolisoita pellolle tiluksia mittailemaan, hoitakaa työnne tai työttömyytenne, perheenne ja perheettömyytenne, niin kuin parhaaksi näette.

Mutta älkää pitäkö mitään omananne.

Sinä yönä jona hänet kavallettiin, hän otti leivän, mursi, antoi sen ihmisille ja sanoi: tämä on minun ruumiini. Muutamaa tuntia myöhemmin ihmiset mursivat hänen ruumiinsa, ja ääretön valo loisti ajan yöhön ja sokeille silmille.

Tulkaa juhliin joissa Jumala tulee ihmiseksi ja ihmiseen, leivässä ja viinissä. Tämä leipä on minun ruumiini josta tulee sinun ruumiisi, tämä viini on minun vereni josta tulee sinun vertasi.

Ei eroa enää. Minä olen sinun vertasi ja vertaisesi. Ei eroa.  

Valmista tuli, valmista on. Tulkaa pois sieltä, pois tieltä, pois maailman teiltä ja aitovieriltä. Tulkaa todellisiin maailmanlopunjuhliin, jotka ovat samalla maailman alunkin pidot, sillä tässä pyhässä yhteydessä alku ja loppu ovat yksi, sama ja ulottumaton, mittakaavaton.  

Jeesus sanoi: ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Jos olisi kyse siitä kuinka minä pysyn Jumalassa, olisi hätä kädessä, ei leipä eikä viinipikari. Olisi taiteiltava kieli keskellä öylättiä, kenen ehtoollisoppi on oikea. Olisi taisteltava tuimasti sen puolesta että minun on oikea.

Uskonnollinen itserakkaus on itserakkauden kieroin ja ylivoimaisesti väkivaltaisin laji.

Se tie johtaa itkuun ja hammastenkiristykseen. Juhliin tullaan juhlavaatteissa, ei arkisissa, ei omissa, eli henkilökohtaiset edut mielessä.  

Kysymys on pysymisestä. Siitä että Jumala pysyy minussa, jos vain minä pysyn poissa tieltä. Ei tarvitse kiristellä hampaitaan, jos on antanut niiden löystyä ja pudota pois kokonaan. Pitojen isäntä antaa uudet, kiristämättömät, ja vielä juhlapuvunkin.

Da Vinci kuvaa kuuluisassa taulussaan ihmisjoukkoa illallisella. Keskellä olevan hahmon takaa loistaa valo. Taulu rapistuu, sitä joudutaan restauroimaan. Me ihmisetkin rapistumme, vaikka kuinka restauroitaisiin. Koodi murtuu. Leipä murtuu. Kaikki muodot murtuvat. Maatilat pilkotaan, härät ja puolisot murtuvat joskus taakkojensa alle. Mieli murtuu.

Valo ei murru koskaan.

Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön meidän väliaikaisen, murtuvan olemisemme iankaikkisen olemisen muuttumattomaan valoon.

Aamen.

Tuuli käy yli

Diogenes Sinopelaisen määrätyllä tavalla epämääräinen elämä ja yhtä epämääräiset opetukset nostavat hurskaaksi ja viisaaksi itsensä uskoneen lukijan hiukset pystyyn ja ruumiin seinälle, kuin Ilmestyskirjan hurmioitunut, epämääräinen kirjoittaja Laodikean alkuseurakunnan epämääräisen enkelin:

”…sinä et ole kylmä etkä kuuma. Kunpa olisitkin joko kylmä tai kuuma! Mutta sinä olet haalea, et kuuma etkä kylmä, ja siksi minä oksennan sinut suustani.”

Diogenes ei ollut haalea, rakastettava kyllä, vaikka melko rasittavalla, kuuman kylmällä tavalla.

Cioranin mielestä rehellisempää ihmistä ei ole ollut; hän on samalla sekä äärimmäisen vilpitön ja kirkasälyinen että esimerkki siitä, mitä voisimme olla, jos tekopyhyys ja ehdollistamiskasvatus eivät jarruttaisi halujamme ja tekojamme.

Diogenes väärensi rahaa kotikaupungissaan Sinopessa, ja tuli potkituksi sieltä Ateenaan.

Hän kulki keskellä päivää Ateenan katuja lyhty kädessään, ja etsi (rehellistä) ihmistä. Eikä löytänyt kuin pelkkiä väärennöksiä.

Yhteiskunnallinen urakehitys johti miehen istumaan alasti tynnyrissä ilman pennin hyrrää. Puinen juomakuppi hänellä oli aluksi, mutta kun köyhä pikkupoika näytti miten vettä juodaan suoraan kämmenten muodostamasta kupista, hän heitti inhoten mokoman materiaalisen omaisuuden jäänteen menemään. Semmoiseenkin voi kiintyä. Pikkupojatkin tietävät paremmin.

Diogeneella oli hätä sieluista, jotka sen sijaan että olisivat oikeasti paneutuneet etsimään kärsimyksen ja muun pahuuden olemusta ja juurta, tyytyivät näennäisselityksiin, teeskentelyyn ja sosiaaliseen sovinnaisuuteen.

Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, niinpä Diogeneskin aikalaistaan keisari Aleksanteri Suurta.

Suuri tuli pienen luo ja esitteli itsensä – perustellusti – maailman omistajaksi. Ja sanoi että voisi tehdä mitä vain mitään omistamattoman hyväksi, antaa kultaa ja kunniaa, miksei vaikka puolet valtakuntaakin.

Mitä saisi olla?

”Se saisi olla, kiitos, että siirtyisit metrin verran sivuun, kun jää tuo aurinko ikävästi paistamaan selkäsi taa. Muuta ei nyt tule mieleen.”  

Toisen kerran keisari yhytti Diogeneen hautausmaalla luukasaa kaivelemassa, ja ihmetteli syytä. ”Etsin tässä isäsi luita, mutta piru kun ei niitä erota mitenkään orjiensa luista.”

Filosofia oli tuolloin vielä elämän ja kuoleman kysymys, ei mitään akateemista rupattelua tai edes väittelyä.

Tynnyrillä kävi muuan, joka valitteli, ettei oikein omista päätä joka taipuisi filosofisiin pohdintoihin, vaikka asia periaatteessa kiinnostaakin. ”Kannattaako siis elää ollenkaan, jos ei voi elää hyvin?” Diogenes vastasi.

Luonto, ”physis”, on hyvä, kaunis ja tosi. Inhimilliset konventiot, lait ja roolipelit, ”nomos”, ovat hulluutta, turhamaisuutta, teeskentelyä ja itsepetosta.

Kerrotaan että Diogenes uhmasi paikallisia tapoja myös siten, että söi ja joi, teki tarpeitaan ja masturboi torilla julkisesti. (Älä tee tätä kotikaupungissasi, jos et omaa vakaata ja lujaa filosofin kutsumusta. Muuten voi myöhemmin nolottaa.)

Täten hän sai tittelin Koira. Kreikan kynikos tarkoittaa ”kuin koira”.

Kyynisyys on siis alun perin koiramaisuutta eli koiran luonnollisuutta – nyttemmin käsite on saanut selvästi negatiivisemman sävyn, kun se tarkoittaa ylimielistä ja ilkeää elämänasennetta, että ei tuosta eikä tästä mitään tule kuitenkaan - mikä on tietenkin totta sekin eli koiramaista; eihän koira ole tulossa joksikin vaan on mikä on. 

Diogenes ei ollut luonnehdinnasta yhtään pahoillaan. Koira on hyvä, tosi, kaunis ja kyyninen, toisin kuin tekopyhät ihmiset, jos eivät herää höperöistä unistaan, vaan jatkavat haamujen hamuilua. Siihen aikaan koirat olivat kai isännättömiä kulkureita - eivät sohvapuudeleita tai näyttelykoiria - kuten viisaat ihmisetkin.  

Filosofi kutsuttiin hienoon taloon vierailulle. Häntä kiellettiin sylkemästä lattialle. Diogenes sylkäisi isännän kasvoille. ”Ainoa likainen paikka koko huushollissa.”

Ei uskalla ajatella, mitä Diogenes ajattelisi esim. FaceBookista. Peukkuako tulisi, vai syvällisempiä eritteitä.  

Kotikaupunkia uhkasi vihollisarmeija. Kansalaiset ryhtyivät kiireellisiin puolustustoimiin. Kuka viritti aseita, kuka vahvisti linnoituksia, jokainen yritti olla hyödyksi tavalla tai toisella. Vallitsi yleinen, hätäinen hyörinä. Diogenes alkoi työntää tynnyriään edestakaisin ja puuskutti puuhakkaasti. ”En halua olla porukan ainoa laiskuri, vaan toimia muiden mukana.”

Diogenes oli ensimmäinen joka, kun kotipaikkaa kysyttiin, esitteli itsensä maailman kansalaiseksi, kosmopoliitiksi.

Se ei ollut naistenlehtien ulkomaankirjeenvaihtajan kosmopoliittisuutta, tyyliin ”Rooma ja Pariisi ovat ihania paikkoja koska siellä saa syödä ihania leivoksia katukahvilassa, samalla kun näennäisen kyllästyneesti antaa katseen pyyhkiä ohi kulkevia ulkomaalaisia, jotka eivät ole mitään lökäpöksypersuja, koskapa ovat ihanan ulkomaalaisia.”

Vaan todella henkilöllisyyden kieltämistä yhteiskunnassa, jossa henkilöllisyys edellytti jonkin kaupungin asukkaan identiteettiä.

Kosmopoliitti ei ollut kukaan, eikä missään, paitsi tuhmana ja tyhmänä tyhjässä tynnyrissä.

Ikääntynyttä filosofia sovinnainen ympäristö kehotti harkitsemaan ansaittuun vanhuuden lepoon siirtymistä mukavammissa oloissa. ”Mitä?! Jos olisin juossut olympialaisissa rataa ympäri hiki päässä, pitäisikö minun vähän ennen maalia jäädä nurmikolle maate?”

Seison yläkoulussa pitämässä aamunavausta. Seurakuntaa on taas paljon ja se on nuorta.

Puhun noista vanhoista miehistä, heidän elämästään kauan sitten kaukana Kastun koululta. Teinit katsovat minua suoraan silmiin, ja näyttävät oikeasti kuuntelevan.

Äkkiä tulee olo että vain minä kuuntelen minua. Tai että puhuminen on kuuntelemista ja että äänihuulten liike on yhtä korvaluiden liikkeen kanssa.

Kaikki alkaa tuntua tosi kaukaa, muinaisen Välimeren rannalta haetulta pulinalta. Toivon hartaasti että hartaus loppuisi jo. En liene salissa ainoa.

Se loppuu sitten, kun pistän Diogeneen takaisin tynnyriin ja lähetän Aleksanterin loputtomiin sotiinsa, ja hyppään pyörän selkään taakseni katsomatta.

Päivä jatkuu sekavasti.

Huomaan että olen jättänyt kotiavaimen kotiin. Joudun soittamaan huoltomiehen. Hän tulee puolen tunnin kuluttua.

Tällä välin huivipäiset musliminaiset ovat vahanneet kotikerrokseni lattian. Minua ja huoltajaani ei päästetä kotiovelle. Joudumme odottamaan alhaalla vartin, ja keksimään jotakin puhuttavaa toisillemme. Mies on kiltti ja mukava, mutta ei oikein tartu ehdottamiini jutun juuriin. Hän näyttää melko ahdistuneelta.

Itse en silti kehtaa tarttua normaaliin käyttäytymismalliini vastaavissa tilanteissa, eli puhelimen räpläämiseen, sen kun ymmärrän näyttävän teennäiseltä.

Tra la laa, öhöm.

Mitähän Diogenes nyt sanoisi? Varmaan ärisisi jotain kuolematonta. Räkisi lattialle uhallaankin. Minä sen sijaan yritän vain olla kiva ja kaikkien mieleen.

Sillä tavalla ei jäädä filosofian historiaan. Haaleille ei pystytetä patsaita.

Kiusaannus vallitsee, kunnes vahaajatar julistaa lattian kuivaksi.

Kotona huomaan, että avain on ollut selkärepussani koko ajan. Kiroan typeryyttäni. Katselen kun kiroan typeryyttäni. Se on jännää, hauskaakin.

 

Läppärissä Mozilla Firefox ilmoittaa, että on ”kytketty mutta ei vastaa kutsuihin, ennen kuin koko sisältö on suljettu”. En ymmärrä mitä se tarkoittaa, vaikka tiedänkin tunteen. 

En tiedä miten sisältö suljetaan. Suljen koko koneen, mutta MF ei muuta mieltään: ”sisältö on suljettava”. Käsky sinänsä on selvästi muotoiltu, mutta toimenpiteen menetelmä ei ole yhtään selvä, ohjeistus olematon.  

 (Myöhemmin illalla se kakka sanoo että ”sivuston suojausvarmenteen hylkäystoiminto ei vastaa” jne.)

(Tekstinkäsittelijän ylijumala Wordkin tietää ja tiettäväksi saattaa, että sellaista sanaa kuin suojausvarmenne ei ole oikeasti olemassa, koska laukoo käsitteen alamummoon punaviivalämärin!)

(Mutta kieltää itse samoin tein lämärinkin.)

Onkohan niin että mekin vastaamme kutsuun, vasta kun sisältö on suljettu?

Kuin huilu joka päästää ääntä vain jos se on ontto.  

Lähden polkemaan Samppalinnaan.

Rantakadulle on tuotu Moskovasta tsaari Aleksanteri I:n ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johanin Turussa vuonna 1812 tapahtunutta tapaamista esittävä veistospari. Kumpikin mies näyttää itsetietoiselta. Heillä on asiaa. He edustavat ryhdikkäästi oikeaa mielipidettä.

Aleksanteri I oli kaukaisen kaimansa Suuren vertainen sotaherra, vaikka ei kai luonteeltaan yhtä raaka ja rankka. Napoleonin Grande Arméen hän ainakin niputti Venäjän aroille yhdessä kenraali Talven kanssa, tuloksena miinus puoli miljoonaa miestä, joista jokainen uskoi olevansa yhtä ainutkertainen ja -laatuinen kuin minä.

  

Napoleon marssi Moskovaan, joka oli poltettu. Hän toivoi rauhansopimusta näin mittavan uroteon sinetiksi.

Aro ympärillä oli hiljaa vain, ei allekirjoittanut.

Kotimatkalla Arméen yli kävi kylmä tuuli.

Aleksanteri I marssi vuonna 1814 Pariisiin parin muun armeijan kanssa, eikä pelkästään katukahvilat mielessään.

Diogeneelta kysyttiin, miten hän toivoisi tulla haudatuksi.

”Heittäkää koirille kaupunkien muurien ulkopuolelle.”

”Etkö välittäisi siitä?”

”Antakaa mukaan keppi jolla hätistelen koirat pois.”

”Miten voit tehdä sen jos olet kuollut ja tiedoton?”

”Mitä minä välitän mistään, jos olen kuollut ja tiedoton?”

Tiedottomalla ei ole asuinsijaa eikä väliä.

Filosofian historiaan hän tietenkin jäi, ja taiteeseen, paitsi ettei tietenkään jäänyt.

Aleksanteri Suuri hävisi maailman maisemista 32-vuotiaana. Rankka oli elämä, rankka kutsumus, rankka kuolema myrkytykseen tai akuuttiin haimatulehdukseen – voittoja juhlittiin rankasti ja niitähän riitti. Muitakin versioita on.

Sarkofagi pystytettiin mutta sekin hävisi maisemista, sisältö hävisi.

Aleksanteri I:n lähtö maisemista oli erityinen. Historiankirjoituksessa viitataan vahvasti mahdollisuuteen, että hän ei kuollutkaan silloin kun virallisesti piti vuonna 1825, vaan vain poistui vain kylmästi tsaarin asuinsijoiltaan, ja eli kymmeniä vuosia Siperiassa munkkina nimeltä Fjodor Kuzmin.

Aika tyylikästä, jos on totta. Hän onnistui mahdottomassa, eli eli yhdessä elinkaaressa mahdin ja mahdittomuuden.

(Tarinan sosiaalinen romanttisuus syö vähän sen uskottavuutta.)

Jeesus sanoi, että menee valmistamaan asuinsijan Valtakunnassa.

Me emme pidä mitään sisällämme: meillä ei ole syvyysulottuvuutta eikä jatkuvuutta.

Me pidämme kaiken sisällämme. Jokainen on pohjaton tynnyri, johon sen sisältö putoaa ja lakkaa olemasta jotakin siellä tynnyrissä.

Kun tuuli käy hänen ylitseen, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. (Psalmi 103)

Tuuli käy yli maailman maisemien ja miljoonien vuosien, 

yli Aleksanterien ja Diogeneksen, Fjodor Kuzminin, yli arojen ja armeijoiden, yli myrkytysten,  haimatulehdusten ja sarkofagien, voittojen ja tappioiden, 

tuuli käy läpi luiden ja ytimien, orjien ja vapaiden, yli valovuosien ja universumien. 

Tuuli käy yli muslimien ja kristittyjen, yli rehellisyyden ja tekopyhyyden, koirien ja enkeleiden, yli vahattujen lattioiden, uima-altaiden ja tietokoneiden. 

Tuuli käy yli Ateenan, yli Moskovan, Pariisin ja Samppalinnan, yli meikäläisten ja teikäläisten, yli lasten, nuorten ja vanhojen, yli synnytyslaitosten, koulujen, työpaikkojen, yli pörssikurssien ja työttömyyskortistojen, yli vanhainkotien ja hautuumaiden.

Tuuli puhaltaa missä tahtoo, eikä välitä lainkaan mitä kohtaa, ylhäistä vai alhaista, henkevää vai raadollista.

Tuuli käy yli kaiken ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden, kunnes se tulee suunnattomalle arolle, jonka yli se ei enää voi käydä, ”hiljaiselle aavikolle, koska sisään eroavuus ei ole milloinkaan kurkistanut…” ja jonka ”… liikkumattomuudesta kaikki asiat liikkuvat ja siitä kaikki ymmärryksellä siunatut oliot vastaanottavat itsessään sykkivän elämän…” (Eckhart) – sille asumattomalle arolle tuuli lopulta tyyntyy.