keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Lintuja harrastava veljeni kävi pääsiäisenä naulaamassa pönttöjä puihin tuulihaukoille. Ihmettelin kuinka se niin segmentoitunutta toimintaa voi olla, että juuri esim. tuulihaukoille pitää olla omansa, että eikö voi vuorotella, tai että kuka ehtii ensin, saa.
Mutta ei kun omat asunnot pitää olla, kullekin lajinsa mukaan.

Sain kuulla että ratkaiseva on reikä. Tärkeintä pesäpöntön kiinnostavuudessa on oviaukko, ei rakennusmateriaali, koristelu, maisema, eikä edes naapurit.

Reikä.

Sen pitää olla millilleen oikeankokoinen jotta juuri haluttu, kohderyhmään kuuluva asiakas mahtuu sisään, mutta pahikset eivät. Toisen vaivalla hankkimaa pesämunaa hamuava ilkiö jää ulos.
Minä siitä tiedosta ahdistumaan, että mitä jos sinne munituista poikasista kasvaa esim. yliruokinnan tai geenimutaation takia niin isoja etteivät mahdu ulos!
Kaameaa.
Kuristavaa.

Jos muuten minulta joku joskus haluaa päkistää esim. valtion- ja sotasalaisuudet ulos, ei kannata uhitella ampumisella, vaan tulokseen pääsee kun uhkaa ahtaan paikan kidutuksella. Silloin paljastan heti kaikkien valtioiden kaikki salaisuudet, ja keksin niitä vaikka lisää, kuulustelijan tarpeen niin vaatiessa.
Kunhan pääsen ulos!

Toivon hartaasti että myös tuulihaukan poikaset pääsevät ajallaan säädetyssä järjestyksessä ulos pesästään.
Emme pärjää ilman sopivankokoisia aukkoja, olimmepa sitten lintuja, hiiriä tai ihmisiä.
Olemme reikien lapsia.
Aukkojen tuotteita.
Aukkoja täynnä itsekin.

Itse saavuin tänne eräästä sellaisesta, keväällä 1955 Keltakankaan sairaalassa Sippolassa nyk. Anjalankoskella. Tai siis oikeammin silloin tuli se fyysinen kehys aivoineen, joihin minä puolestani synnyin hiljakseen ja vaiheittain joskus vuosien 1957-60 välisenä aikana sosiaalisten peilausten, erinäisten yhteensattumien ja niistä kertyneiden muistikuvien aikaansaannoksena. Ruumiillinen alustani syntyi siis tuolloin, tuolla.

Mutta kutsun sitä nyt "minun syntymäkseni", koska se kerran on tuttu tapa + yleinen ymmärrys.

Ei ollut helppoa, voin kertoa - koska minulle on kerrottu.
Ahdasta oli sillä oviaukolla.
Henki oli lakata kulkemasta ennen kuin oli kulkemaan ruvennutkaan.
Exitillä oli tulla heti exit.
Täältä tullaan elämä ja kuolema. Ja sitten kun minut lopulta kammettiin ulos, tulin sinisenä, vaiti ja karmit kaulassa! Napanuora neljä kertaa kaulan ympäri kiertyneenä. Kaiken kukkuraksi sain kuulemma kätilöltä turpiin heti kun olin paikalle tullut!

Hirttonaru irti, ja ei kun lätty lätisemään.., että tervetuloa Kymenlaaksoon, ihmisen kokoiseen maakuntaan!

Se läpsintä taisi kyllä tehdä hyvää eloon jäämiseni ja järkiin tulemiseni kannalta, mutta sählinki tuloselvityksessä oli kyllä sen verran rankkaa touhua, että ihan kun olisin ollut entiseen Itä-Saksaan pyrkimässä Mossadin kirjoittamalla ilmeisen väärennetyllä passilla.

Reissu sen jälkeen Tervon, Turun, Liedon, Kuusiston, Södertäljen, Raision ja puolen vuosisadan kautta tähän läppärin ääreen nyt ja tässä, onkin ollut sitten lähes lasten leikkiä ajoittaisine hiekkalinnojen sortumisineenkin.

Sitä vain minä tässä, että tervetuloa maailmaan tuulihaukan jälkikasvu; on täällä karua pojat, mutta on täällä kaunistakin. Mahtukaa hyvin!

Olen lukenut jostain että myös lähtöportti saattaa olla reikämäinen. Läheltä-piti-mutta-ei-sitten-kuitenkaan-kokonaan-kuolleet ovat muistelleet tunnelia jonka läpi on häädytty kulkemaan, ikäänkuin valoa päin.

Olen aika varma että tuo on syvimpiin aivokerroksiimme muhimaan jäänyt muistikuva tuloportilta, output on inputin toisinto.
(Mutta kumpi on kumpi...)

Olen ymmärtänyt että itse ainekin on reikä.
Että se koostuu molekyyli-nimisistä hökkeleistä joissa ei ole käytännöllisesti katsoen mitään sisällä, ei ketään kotona.
Atomiydintä kiertää muutama elektroni. Jos ydin on mittakaavassa Tuomiokirkko, elektronit ovat tennispallon kokoisia, ja kiertävät kirkkoamme 5000 kilometrin säteellä, eli Välimeren etäisyydellä täältä, ja siinä välissä ei-kenenkään-maalla ei ketään eikä mitään, tyhjiö, nietu.
Ja itse ydinkirkon sisässä, yllätysyllätys - reikä.

Päivittele tässä sitten kirkkojen tyhjenemistä kun materialistisessakin ydinseurakunnassa lähin sisäpiiri luuhaa pitkin Välimeren rantoja...

Makrokosmoksen tasolla veisataan samaa virttä: esim. Linnunradan keskiössä on, mikäpä muukaan, reikä.

Musta aukko on taivaankappale jonka fyysiset ominaisuudet muistuttavat enemmän poissa- kuin läsnäoloa, se havaitaan ja määritetään ympäristönsä avulla, sillä miten muut kappaleet vaikutuspiirissään käyttäytyvät.
Linnunpöntön suuaukostakin voidaan määrittää sen koko, muoto, aukkoa ympäröivä materiaali jne, mutta itse reikyyden määrittelyn osalta on hiljaisempaa.

Maailmankaikkeus - niin olen ymmärtänyt - ilman mustiksia ei ole mahdollinen, vähän niin kuin pönttö ilman suuaukkoa ei ole mahdollinen: ontto laatikko ilman reikää on menettänyt pönttöytensä mahdollisuuden.
Juuri reikä on pönttöyden edellytys.

Stephen Hawking mm. on spekuloinut myös tähtitieteellisillä madonrei'illä. Ne mahdollistaisivat periaatteessa aikasiirtymät.
En etäisestikään tajua mitä sellainen voisi käytännössä tarkoittaa (epäilen että sellainen siirtymä edellyttäisi niin hienon ja kalliin mopon etten ainakaan nyt vuorotteluvapaalla pysty sellaista hankkimaan...), mutta sen täytyy tarkoittaa ainakin sitä että aika on suhteellinen, täynnä reikiä, jokainen hetki on reikä.

Exit on alati luonamme, salaperäisesti, monimerkityksellisesti.

Näin pääsiäisen jälkimainingeissa putosi pesäpöntöstäni myös muuan huomion poikanen:
Ylösnousemuskertomuksissa opetuslapset kokivat jotain mikä muutti maailmanmenon, törmäsivät exit-exitiin, output-inputiin.

Kerrotaan että juuri Ylösnousseen kädet todistivat uudesta todellisuudesta.

Nimenomaan se että niissä kummassakin oli ristiinnaulitsemisen jäljiltä
reikä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti