torstai 18. kesäkuuta 2009

Nukkumaan menemiseni on kehittynyt lay down and stand up ­-komiikan suuntaan jo kauan.
Lajityypiltään se on päänsisäinen monologi. Toimin itse sekä pääosan esittäjänä että yleisönä.

Näyttämönä toimii Suomi-soffasta pakkosyötetyllä Aktiiviraha-kortilla ostettu leveydeltään 120-senttinen sänky. En usko että rahoitustapa on ainoa selittäjä sille että mielen deaktivointi ei tahdo, käytännössä juuri koskaan, onnistua ilman biokemiallisia täsmäaseita.

Esitys on valitettavan usein päättynyt sekä yleisön että pääosan esittäjän vaivaantuneeseen poistumiseen paikalta, keittiöön, sanaristikkoja tekemään tai vaikka kohtalotoveria, E.M. Ciorania lukemaan.

Esirippukin on usein jäänyt jumiin puoliväliin, tai jopa irronnut kannattimiltaan ja rämähtänyt kokonaan alas. (Kouluikäisenä saatoin impotentille nukkumatille suuttuneena repiä jopa laskeutumatonta esirippua merkkaavia lakanoita siivuiksi...)

Fiasko, ilta toisensa jälkeen. Silti sama uudestaan huomenissa, sama käsikirjoitus, sama esittäjä, sama yleisö.

Ain’ valvoen meriä kulkee, mies kiukusta musta kuin tropiikin yö.
Lentävä hollantilainen. Unettomuuden ulapoiden useasti kirottu kyntäjä.

Nyt viimeisen vuoden ajan ohjaajanani on ollut mirtatsapiini, sisar hento, keltainen. Vartensa vähäisyydestä (15 mg) huolimatta Mirta ”Tsa Tsa Tsa” Piini on saanut esitykseen uudenlaista pontta ja rytmiä.
Uni on nyttemmin ottanut yleisönsä, usein jopa lääkintöhallituksen alaisilleen suosittelemaksi ajaksi, 7-8 tunniksi. Sellaista ei näissä punkissa ole koettu vuosikymmeniin.

Biokemiallisista aseista voi tietenkin muodostua myös pakkomielle, riippuvuus. Kuten muistamme, George Kaksoisvee Bush hyökytti joukkonsa Kaksoisvirtain maahan juuri niitä etsimään, ilmeisesti vastoin järjellisiä perusteita, pelkän biokemiallisen obsession ajamana.
Sellaisia aseita ei löytynyt, uni tuli silti monelle, ikuinen. Siinä REMmissä moni hukkasi uskontonsakin.

Paljon varoitellaan kemiallisista koukuista ja ansoista. Että pitäisi etsiä esille todelliset syyt unettomuuteen. Eikä heti rynnätä lääkekaapille.
Voi siinä varoituksessa ollakin jotain. Paitsi että myös ne Todelliset Syyt ovat biokemiaa. Mikäpä ei olisi?

Cioran ajoi nukkumattia takaa polkupyörällään pitkin Ranskan maaseutua, kunnes taintui edes hetkeksi jonnekin tien poskeen.
Ja äityi samalla ajatteluun, jota sarkastisempaa, pessimistisempää ja hauskempaa ei liene kuunaan kirjoitettu. Mm. Samuel Beckettin kerrotaan sanoneen ystävyytensä Cioranin kanssa irti, koska ei kestänyt niin synkkää meininkiä. Eikä Beckettkään sentään mikään BumtsiBum -tyyppinen elämän tulkitsija kai ollut…

”Siihen aikaan kun tein kuukausien mittaisia pyöräretkiä halki koko Ranskan, suurin huvini oli pysähtyä maalaishautausmailla ja maata kahden haudan välissä joitakin tunteja, ja tupakoida. Ajattelen noiden tuntien olleen elämäni aktiivisinta aikaa.” (C)

Näyttää olevan hengen maailmassakin niin että kun jonkin tien kulkee jääräpäisesti ja hellittämättä loppuun asti, saavutaan muualle.
Sinne mikä ei olekaan enää samaa tietä.
Sinne missä on itse äärimmäisyys, musta aukko, ja madonreikä, joka johtaa toiseen, peilikuvamaailmaan. Ehkä yli senkin.
Missä yö muuttuu päiväksi, itku nauruksi jne.

Kaunokirjallisuuden puolella tämäntyyppinen äärimmäisyyden hengen jättiläinen on
1. maailmansodassa päähän ammuttu Louis-Ferdinand Céline.
Kun menee ”Niin kauas kuin yötä riittää”, yötä ei enää riitäkään. Päivä koittaa, jos ei kirjoittajalle itselleen, lukijalle kuitenkin. Célinen fiktio kuvaa maailman niin mustaksi että sinne ei paista yksikään valon säde.

Sen raadollisempaa ei ole kuin itse todellisuus...
Silti itse ainakaan en ole irrottanut yhtä hervottomia nauruja minkään muun kaunokirjan ääressä.

Myös Cioran puski pessimistisyyden viisarin niin tappiin asti, että lopulta koko tappi katkesi, eikä lukija voi kuin nauraa. Erona Célineen on tässä se että Cioran nimenomaan ajatteli, kun Céline vain – kirjoitti. (Célinen uran alussa luoti söi aivoja, Cioranin lopussa taas alzheimer.)

Cioranin mielestä onnettomuus alkaa syntymässä. Jos sellainen pääsee tapahtumaan, kaikki on hukassa.
Loppu on pelkkää sotkua.

Syntymän jälkeen elämän kaari laskee kuin lehmän häntä.
”Kun synnyimme, menetimme yhtä paljon kuin tulemme menettämään kuolemassa. Kaiken.”
”Oleminen on epäilyttävää. Mitä pitäisikään sanoa ’elämästä’, joka on sen harhapolku ja häpeätahra?”

Jos Cioran olisi osannut suomea, kuvittelen että hän olisi ollut yhtä jos toistakin sanottava "synty(mä)" ja "synti" sanojen ulkoisista ja sisäisistä yhtäläisyyksistä...

(On muuten mahdollista että huumorissa, varsinkaan sen ironisessa muodossa, ei lopulta ole kyse mistään muusta kuin merkitysten sivuliirroista, sanallisista inversioista. Tätä on takuulla tutkittu jossain.)

Myös sänkyhommia Cioran käsittelee vanhan rintamajermun ironialla, kuin holkkisavuke hampaiden välissä törröttämässä, ”puhdas väsymys, väsymys ilman syytä, väsymys joka tulee kuin lahjana, tai kuin vitsauksena: sen kautta astun taas omaan itseeni, tiedän että olen ’minä’. Kun väsymys päättyy, olen vain eloton esine.”

Unettomuus ajaa tilaan jossa mielenterveyden lopullisen menettämisen estävät vain - imagosyyt…

”Tiettyinä aamuina olen tuskin astunut jalallani ulos ovesta, kun kuulen ääniä jotka kutsuvat minua nimeltä. Olenko se tosiaan minä? Onko tuo oikeasti nimeni? Se se ilman muuta on, se täyttää ilman, se on ohikulkijoiden huulilla. Kaikki sanovat sen, jopa postikonttorin nainen.
Unettomat yöt kuluttavat viimeisetkin järkemme ja häveliäisyytemme rippeet, ja saisivat meidät sekoamaan kokonaan, jos emme pelkäisi niin kovasti näyttää naurettavilta.”

(Nämä sitaatit ovat omia vapaahkoja suomennoksiani ruotsinnoksesta Om olägenheten i att vara född. Suomeksi on ilmestynyt kirjana vain Katkeruuden syllogismeja, Loki-kirjoilta. Sen sisältämät fragmentit eivät ole mielestäni ihan yhtä hillittömiä.
Outoa sinänsä että näin vähän on suomennettu. Joitakin yksittäisiä artikkeleja taitaa lisäksi olla, niitä en ole lukenut.)

Cioran kertoo tavanneensa jossakin maalaisnaisen joka ihmetteli kuinka unettomuus voi olla kenellekään ongelma. Nainen kertoi että hänen tarvitsee vain sulkea silmänsä, ajatella tuulessa aaltoilevaa viljapeltoa, ja uni tulee välittömästi.
”Tuohon tulokseen ei päästä ajattelemalla kaupunkia. On selittämätöntä, lähes ihmeenomaista, että yksikään kaupunkilainen nukkuu koskaan silmällistäkään.”

Oma uneen pääsyä helpottava tuutulaulukuvani - seksuaalisten ohella tietenkin – on ydinpommin räjähdys. Suosikkini on varsin tunnettu 50-luvulla kuvattu filminpätkä Bikinin atollilta jossa on etualalla hylättyjä sotalaivoja, joita käytettiin pommin vaikutusten testaukseen, sekä taustalla aivan saatanallisen kokoinen ja näköinen, juuri jysähtänyt sienen muotoinen ydinreaktio.
50 megatonnin ydinpommi ja 15 milligramman pilleri luovat välilleen sen luokan tyrmäysjännitteen ja säteilyn että jos siihen et tainnu, ihminen, olet todellinen Pimeyden Ruhtinas tai Yön Kuningatar.



Uskonnollisessa kielessä nukkuminen, unessa oleminen on sisällöllisesti jotain kielteistä.
Herääminen on vastaavasti toivottavaa.

Uusi Testamentti pursuaa kehotuksia valvomiseen, heräämiseen. Nukkuminen ja juovuksissa oleminen ovat kadotukseen johtavia, tai sen jo sisältäviä olotiloja.
Tässä symboliikassa on kyse siitä että juuri normaali arkielo, ihmissuhde- ja taloushuolet ynnä muu sellainen, kaikki tämä tavallinen taaperrus, ovat tuota vaarallista henkistä ja hengellistä turtumusta. Josta on mitä pikimmin herättävä.
”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” (Matt. 25:13)

Uskonnollista uudistumista kutsutaan yleisesti herätykseksi.

Itämaisissa uskonnoissa samaa asiaa ajaa valaistumisen käsite. Valaistuminen on heräämistä todellisuuteen, pois unesta tai hypnoosista.
Tietoisuus ja meditaatio ovat herpaantumatonta hereillä oloa.
Ollaan maailmassa ilman että ollaan sieltä kotoisin, tai mistään.

Tämä on valtaisaa, siihen on palattava laajemmin.
On oltava hereillä, mutta nyt on mentävä päikkäreille. Elo on täynnä paradokseja, jopa koostuu niistä.

Hyvää Juhoa! (Älä?) nuku! Älä huku!

”Vedän verhot ikkunan eteen ja odotan. Itse asiassa en odota mitään, teen vain itseni poissaolevaksi. Vapautettuna, vaikka vain muutamaksi minuutiksi, epäpuhtaudesta joka pimentää ja rasittaa henkeä, saavutan tilan jossa ei ole minää, ja on niin rauhallista, että on kuin lepäisin maailmankaikkeuden ulkopuolella.” (Cioran)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti