perjantai 26. kesäkuuta 2009

Matkailu Intiassa on kovaa säätämistä.
Oppii odottamaan.
Tutustuu tuskastumiseen.
Yrittää oppia maan tavoille, olemaan kiirehtimättä, ottamaan kerrankin rennosti.
Että ajan voi ymmärtää näinkin, mennään kun menemisen välineet menevät. Aina ei tarvitse hosua.

Mutta oikeasti ei opi muuta kuin sen, kuinka tärkeää itselle on että aikataulut pitävät.
Että oma pinna on lyhyt, ja sekin lyhyt koko mitaltaan kireä.

Malabarin rannikko sen sijaan on pitkä, kuuma, kaunis ja hidas.
Kyniä arvostetaan siellä paljon.

Saavun Mangaloren asemalle hyvissä ajoin, yhdeksältä aamulla. Junan on määrä lähteä kahdeltatoista.
Asetun lippujonoon, se on pitkä, eikä lyhene metriäkään tuntikausiin.

Olen viimeinen. Jonoissa olen aina viimeinen. Taakseni ei tule koskaan ketään. Oltiin sitten napapiirillä K-marketissa ässäarpaa tai kravun kääntöpiirillä menolippua jonnekin vielä kauemmas ostamassa.
Sellainen pistää miettimään.
Olisi turvallisempaa jos joku olisi takanakin.

Aamupäivä kuluu, junan lähtöaika ohittuu ilman että edes lippuluukku avataan. Kukaan ei hermoile, vastaan siitä mielentilasta ilmeisesti yksin koko satapäisessä porukassa.
Yksi prosentti huolehtii muiden 99 prosentin edestä.

Olen kuin kadonnut lammas Jeesuksen vertauksessa. Etsijäpaimenta vain ei näy, eksynyt lienee tuokin tähän ihmismassaan.

Päässäni riitelee siis kaksi tahoa.
Ensimmäinen on länsimainen, täsmällisyyttä janoava, kelloa katsova, ympärilleen pälyilevä, vastauksia ja toimintaa tahtova.
Toinen taas on se viisas opettaja, jonka mielestä kiire on joutavaa ja turhaa. Ajan voi käyttää vaikka meditoimiseen. Ihmisten ja itsen tarkkailuun.

Argumentointi käy kiivaana, mutta kumpikaan ei näytä pääsevän lopullisesti niskan päälle.

Cioranin mukaan ihmiskunta on niin kiintynyt odottamiseen ja tulevan (illuusion) tähyämiseen, että on keksinyt kuolemattomuuden käsitteenkin vain saadakseen odottaa iankaikkisesta iankaikkiseen…
Ratkaiseva lankeemus tässä asiassa oli puusta putoaminen ja pystyasentoon nouseminen silloin joskus.
Silloin vasta aloimme tähyillä eteenpäin. Tulevaisuuteen.

Apina puussa katselee ympärilleen. Se ei vielä halua edetä.

Cioran sanoo, että usko edistykseen on kaikkein falskein ja typerin taikauskon laji.
Hän myöntää että hänellä on henkilökohtaisiakin ennakkoluuloja kaikkea kohtaan mikä päättyy onnellisesti, ja että tästä taipumuksesta on syntynyt hänen intohimonsa historiankirjoihin.
”Edistyksen käsite häpäisee älyn.”

Saavun lopulta lippuluukulle, ja ensimmäinen kynäesitys pääsee alkuun. Lomakkeita täytetään kasapäin. Ensin väärin, sitten paremmin, lopulta hyväksytystikin.
Virkailija nyökkää tiukasti ja selittää junaan menemisen salat.

Annan kynän vieressä jonottavalle miekkoselle.
Se ei käy.
”Nou nou!” huutaa virkailija.
Ymmärrän hänen haluavan kynänsä takaisin. Vierustoveri antaa sen hänelle.
Sekään ei käy.
Lopulta ymmärrämme virkayskän: sen kuuluu antaa kynä takaisin joka sen alun perin ottikin!
Mies ottaa sen, antaa minulle, minä virkailijalle, joka antaa sen sitten kyllä välittömästi tälle uudelle asiakkaalle…

Näin se menee täällä, kynän virkatie, mikä lie.

Vaunun kyljessä on tussilla kirjoitettuna kyseiseen osastoon tarkoitettujen matkaajien nimet.
Ja kuinka hienoa: Omani on kirjoitettu muotoon Raja Maki!
”Raja” on tässä maassa ruhtinas tai kuningas (vrt. maharaja)! Loistavaa.

Ruhtinas Maki astuu ykkösluokan vaunuun. Hän etsii hikisenä mutta ylväänä loosinsa, kuin vapaamuurari konsa.
Loosi on iso, kuin pieni huone. Neljä leveää sänkyä, pöytä ja tuolit.
Muurariveljet ovat kolme intialaista liikemiestä.

Juna lähtee sitten, noin kymmenen tuntia ilmoitetun ajan jälkeen. Päivittelen tätä veljille kainosti, mutta he vain naureskelevat, ettei tällaista näillä kiskoilla lasketa myöhästymiseksi ollenkaan. Sama päivämäärä on vielä kyseessä sentään.

Eräs miehistä esittäytyy: kenkäalan yrittäjä, kristitty, alkoholisti mutta nyttemmin raitistunut. Sen kunniaksi hän vetää kassistaan litran viskipullon ja alkaa hörppiä, tarjoaa toki muillekin. Raitistuneetkin alkoholistit ryyppäävät Intiassa näköjään melkoisesti.

Viskipullo lähes täydellinen kopio Johnny Walkerista, neliskanttinen muoto, etiketti ja muut. Nimi vain on Johnny Talker
Sisältöön asti kopiointi ei kyllä ole yltänyt. Se on pahaa.

Kerron olevani suomalainen pappi, reissussa toisen vaimoni kanssa, joka nyt on kyllä muissa maisemissa, vaikka Intiassa hänkin.
Muurariveljillä riittää sen tiedon kanssa monenlaista, epäuskoistakin yskintää. Lopulta uskon aurinko nousee, ja epäily sanaani kohtaan hälvenee.

Ryyppäävän raittiusmiehen kanssa keskustelemme hetken kristinuskon leviämishistoriasta, ja päätämme sen saapuneen tänne ennen Eurooppaa. Mikä seikka sisältänee jonkin verran historiallista totuuden tynkääkin. Rantautumispaikkana pidetään juuri tätä, Malabarin rannikkoa.

Kynä saapuu näyttämölle toisen kerran.
Menen tupakalle käytävään. Naapuriloosissa on valtavan hyvännäköinen parikymppinen tyttö, kastimerkit otsassa ja kaikki. Sekä vanhempansa.

Tyttö aloittaa aivan uskomattoman flirttailun. Se on keimailua joka tulee jostain todella kaukaa. Täydellistä, atavistista. Olen hämmentynyt, en tiedä miten päin olisin. Tuntuu kuin haluaisin lähteä pois ja jäädä, pois ja jäädä.

Palaan nyt jo humaltuneiden muurareiden luo. Mutta kohta jo takaisin käytävään, ja sama peli jatkuu. Vanhemmat näyttävät olevan mukana showssa, melkein kuin kannustavan tytärtään.

En todella tiedä miten tässä nyt pitää edetä (taas tämä puusta pudonneen apinan dilemma…). Sitten konduktööri kävelee ohi, ja tyttö vinkkaa hänet luokseen. Supatellaan, minua välillä vilkuillen.

Lopulta konduktööri tulee luokseni, ja esittää asian: tyttö haluaisi että antaisin hänelle –
kynän.

Kynän.

Ok. Kynästä on siis ja taas kyse.

”She would be very pleased, if you gave her a pen.”

Olin jo hahmottanut mielessäni tulevaisuuteni Keralan osavaltion maharaja Makina tämä ruhtinatar viereisellä valtaistuimella, kunnes käy ilmi että se mitä oikeasti halutaan onkin - kynä.

Onneksi kassistani löytyy joku pallokraaffi, ja sen saatuaan (luultavasti kuitenkaan siihen mitenkään liittymättä) tyttö perheineen poistuu seuraavalla asemalla, vilkuttaa vielä laiturilla ja lähettää lentosuukkoja.

Palaan häkeltyneenä kämpille.
Raitis Puhuja-Johnny on jo sammunut, muukin seurue vaiennut. Yö tulee näillä leveyksillä nopeasti.
Juna huojuu eteenpäin, etelään.

Jokainen asemapysähdys on edellistä kuumempi.
Ja kun lopulta aamupäivällä tullaan sinne mihin matkalippu oikeuttikin, Trivandrumiin, Keralan eteläisimpään kaupunkiin, vastassa on jo Kuumuus Itse.

Tällaista ei ole koettu koskaan tässä kropassa. Kaupunki on pölyinen, aurinko hehkuu lähes suoraan zeniitissä.
Mikään ei liiku. Tätä on siis kun on oikea helle.

Vitsit loppuvat. Makillamme ei ole enää ruhtinaan olo. Seuraava vesipiste on ainoa mielessä oleva asia.
Jano ei ole ihana tekosyy, vaan kehon henkiinjäämistoiveen välitön ilmaus. Tuntuu ja näyttää kuin kaikki juotu vesi siivilöityisi saman tien ihon läpi ulos.

Kaikki näyttävät kärsivän. Täkäläiset yhtä paljon kuin turistitkin.

Trivandrumista pääsee bussilla vielä vähän etelämmäs, Kovalam Beachille, jossa helpottavasti risteävät Arabian meren ja Intian valtameren tuulet.
Siihen se sitten loppuukin, etelään meno tällä mantereella.
Seuraavana tulee kaakossa Sri Lanka, suoraan etelässä Antarktis ja etelänapa, jonka jälkeen oltaisiin taas matkalla pohjoiseen.

Mutta oma etenemiseni loppuu siis tänne Kovalamiin, maan ääreen ja loppuun, viimeiselle rannalle.
Aikakin tuntuu päättyvän. Hukkaan viikonpäivät.

Eletään kännyköitä edeltävää aikaa: Kukaan läheiseni ei tiedä että olen täällä, tai edes elossa. Istun kuumalla rantakalliolla, ja otan vastaan anonymiteetin, ensin sen pelottavuuden ja painon, sitten sen todellisen olemuksen, keveyden.

Oikeasti siis en ole kukaan. Identiteetti syntyy sosiaalisista suhteista ja on siten täysin keinotekoinen.

Matkan pää ja maan loppu herättää ensin rajua levottomuutta. Melkein haluaisi tehdä jeesukset ja lähteä talsimaan Intian valtameren aalloille. Että pääsisi edes johonkin.

Tai sitten on vain pysähdyttävä, myös mielen.
On kohdattava tämä.
Tämä hetki, tämä olotila.
Se tämän tämyys.

Uskomatonta kuinka vaikea ihmisen on olla hiljaa ja tyhjä, vaikka se yksin on aito ja todellinen olotila.

Tämän hetken tallettaminen tulevaisuutta varten tuhoaa sen.

Toisto tappaa. Samoin – ja varsinkin – toistumisen toive.

Aurinko laskee Arabian mereen uskomattomissa väreissä.
Mieli pyrkii toistamaan sen, valokuvaamaan, siirtämään muistojen albumiin. Se haluaa toistoa, hetken jatkuvan ikuisesti, tulla huomenna uudestaan…
Ja niin se tappaa sen.

Koen vaikka kauniin ihmissuhteen.
Aika seisahtuu.
Kaikki on hyvin ja totta.

Ja sitten alan haluta toistumista, jatkuvuutta, ”jotain enemmän”. Aletaan vannoa valoja, tehdä sopimuksia, solmia liittoja.
Aletaan pelätä menettämistä, tuntea mustasukkaisuutta, omistaa.
Varmistella.
Suunnitella jatkoja.
Tähyillä eteenpäin.
Epäillä ja olla huolissaan.

Niin menetetään koko juttu.
Homma toimii kuin ihmisen mieli: Menetän kosketukseni hyvään, toteen ja kauniiseen juuri pelkäämällä sen kaiken menettämistä…

Bataille tarkoitti luultavasti tätä kun totesi, että ”projekti” on aina olemassaolon lykkäämistä.

”Sisäinen kokemus toteuttaa silmänräpäyksen ajaksi suvereenin, lykkäämättömän olemassaolon. Tämä on mahdollista voimakkaiden emootioiden aikaansaaman sokin hetkellä, jolloin ajatusten ketju hetkeksi katkeaa. Suvereenit hetket kääntävät asioiden kulun odottamatta ylösalaisin ja sallivat silmänräpäyksen ajaksi aavistaa, ettei ihmisen perustavaan kyselyyn ole vastausta. Ne valloittavat takaisin katkoksen ja aukon, hetken jona odotus haihtuu ei-miksikään.”

Bataillelle nämä aukot viestivät pyhän läsnäoloa.

Vuorisaarna henkii myös tätä hetkeen eli lähteelle pysähtymistä. Älkää huolehtiko, katselkaa kukkia, lintuja ja ottakaa opiksenne. Tulevaisuutta ei ole eikä tule.
Menneisyys on pelkkää mössöä.

Monet zen-mestarit puhuvat tästä: ”Peruuttakaa matkaliput, ette ole menossa mihinkään.” (Osho)

Ambrose Biercen Saatanan Sanakirjassa:

”(Menneisyys on) se osa ikuisuutta, joka sisältää sen murto-osan, johon meillä on ollut mitätön ja ikävä tuttavuus. Nykyisyydeksi kutsuttu liikkuva linja erottaa sen kuvitellusta jaksosta, jota kutsutaan tulevaisuudeksi. Nämä kaksi suurta ikuisuuden osaa, joista toinen jatkuvasti jättää varjoonsa toisen, ovat täydellisen erilaisia. Toinen on pimeä, täynnä surua ja pettymyksiä ja toinen kirkas, täynnä hyvinvointia ja iloa. Menneisyys on murheen laakso, tulevaisuus laulun valtakunta. Toisessa kyyristelee muisti, pukeutuen säkkiin ja ripotellen tuhkaa päälleen, mutisten katumusrukouksia, toisen auringonpaisteessa toivo lentää vapain siivin, viittoen menestyksen temppeleihin ja mukavuuden lehtimajoihin. Kuitenkin menneisyys on eilisen tulevaisuutta tulevaisuus huomisen mennyttä. Ne ovat yhtä - tieto ja unelma.”

Vain tämä värähtävä hetki on tosi ja pyhäkin siis, tiedon ja unelman negaatio.

Mutta sitten alkavat ”projektit”, itse valitsen itseni projektipäälliköksi, ja niin pyhä on menetetty.

Pyhän olemukseen kuuluu juuri sen odottamattomuus. Ennakoitu ajatusten ja ajan pysähtyminen – pyhän kokeminen – johtaa uskontoihin, ja sitä kautta pyhän hukkaamiseen.

Emme voi odottaa odottamatonta!

En tiedä mitä tehdä. Tai kuinka olla.

Olen eteläisen valtameren ja herra ties minkä äärellä, mutta en voi jäädä.
Etelämmäs en enää pääse: seuraava projekti on siis pohjoinen.

On kuitenkin alettava hankkia matkalippuja.

On lähdettävä ihmisten ilmoille. Hylättävä nimettömyys.

On ilmoittauduttava taas joksikin joidenkin joukkoon.

1 kommentti:

  1. Hieno kirjoitus taas. Ja pitkä. Minä haluan uskoa, että pyhä ja mystinen siinä kuin arkinen ja ankarakin pitäisi tunnistaa, pistää merkille ja antaa niiden sitten mennä menojaan. Tietenkään tämä ei ole omaa viisauttani, mutta viisaushan onkin yhteistä.

    Yllättävää kyllä, itse tapasin Pyhän eilen illalla kotisohvalla, kun harrastin lempipuuhaani eli Canal-kanavien elokuvien katselua puolestavälistä loppuun. Canal elää eri aikaa kuin muut kanavat enkä koskaan onnistu päätymään ääreensä juuri oikealla hetkellä. Tai siis miten vaan.

    Eilen vuorossa oli Steven Zaillianin All the King's Men, johon pääsin parahultaisesti mukaan niin etten enää mitenkään voinut ymmärtää mitään. Se ei haitannut lainkaan. Tunnelma oli musertava ja lopuksi sievä Jude Law toivotti hyvät yöt seuraavin sanoin (vaikka en muistakaan sanoiko hän nyt varsinaisesti ihan tätä kaikkea vai pelkän elokuvallisen tiivistyksen. Robert Penn Warren kuitenkin kirjoittaa näin):

    "I could lie there as long as I wanted, and let all the pictures of things a man might want run through my head, coffee, a girl, money, a drink, white sand and blue water, and let them all slide off, one after the other, like a deck of cards slewing slowly off your hand. Maybe the things you want are like cards. You don't want them for themselves, really, though you think you do. You don't want a card because you want the card, but because in a perfectly arbitrary system of rules and values and in a special combination of which you are already a part the card has meaning. But suppose you aren't sitting in a game. Then, even if you do know the rules, a card doesn't mean a thing. They all look alike.

    So I could lie there, though I knew that I would get up after a spell - not deciding to get up but just all at once finding myself standing in the middle of the floor just as later on, I would find myself, with a shock of recognition, taking coffee, changing a bill, handling a girl, drawing on a drink, floating in the water. Like an amnesia case playing solitaire in the hospital, I would get up and deal myself a hand, all right. Later on. But for the present I would lie there and know I didn't have to get up, and feel the holy emptiness and blessed fatigue of a saint after the dark night of the soul. For God and Nothing have a lot in common. You look either one of them straight in the eye for a second and the immediate effect on the human constitution is the same."

    mh ;)

    VastaaPoista