tiistai 6. lokakuuta 2009

Kävely Vatikaanin läpi on retki länsimaisen ihmiskunnan uneen.


Jonotus tapahtuu maantienvärisen, koristelemattoman, ikkunattoman muurin vieressä joka ei näytä loppuvan ollenkaan.

Sunnuntaiaamuna se kestää vähintään puolitoista tuntia.
Nuori mies kulkee jonon reunoitse tyvestä häntään päin, ja myy pullovettä eurolla.
Sata metriä tuonnempana helteessä tajuan että olisi pitänyt ostaa, eikä olla aina yhtä epäluuloinen.

Porukassa on aika mukava tunnelma. Pulistaan.
En minä, muut. Minä pulisen vain itseni kanssa.
Tai sanon minä kerran ääneen ”grazie”, kun takanani rouva koputtaa olalle ja huomauttaa reppuni jääneen ”aperto”.

Muuri tarjoaa sen verran varjoa, ettei aurinko paahda jonohenkilöä pystyyn.
Vaikka on pitkä ja hidas, jono liikkuu kuitenkin koko ajan sen verran että toivo säilyy.


Sisäänpääsyn jälkeen tungos ja kansainvälinen lähikontakti kyllä jatkuu, mutta eri statuksella. Odotus on vaihtunut näkemiseksi, toivo täyttynyt.

Maiju kielsi facebookitse minua rikkomasta mitään.
Pidän itsekin sitä retkeni ehdottomana minimitavoitteena.


Paljon on kyllä jo rikottu toisten toimesta: nenättömiä, korvattomia marmoripäitä on heti ensimmäisessä huoneessa sadoittain.
Jos sipaisisin tuostakin hiuskiehkuran, kukaan ei huomaisi eroa.

Näitä on ryöstetty pitkin maailmaa, irrotettu yhteyksistään, tuotu riemukaarten alta Roomaan ja tuojia juhlittu suurina sankareina.
Mutta annas, jos minä, pieni ihminen, haluaisin viedä yhden pienen marmorinkikkaran matkamuistoksi vaatimattomaan majaani Auran rannalle!

Mikä skandaali! Mikä häpeä! Mitkä lööpit!
”Luterilainen PAPPI PAKKOPARTUROI PAAVIN kreikkalaisen JUMALAN!”

Puhelinsoitto arkkipiispan kansliasta, mielenterveyttäni koskevia epäilyjä. Olitteko humalassa? Turhautunut tai loppuun palanut vuorotteluvapaan paineettomuuden alla?
Ei, halusin vain pienen matkamuiston! Osani ryöstösaaliista!!

Ei sitten! Pitäkää typerät marmorikaalinne!
”NYT PUHUU MARMORIPARTURIPASTORI: Haluan pyytää anteeksi paavin perheeltä, en tiedä mikä minuun meni!”


(Pietarinkirkossa olevan Michelangelon Pietàn kimppuun on oikeastikin käynyt vasara kädessä heppu, joka oli kiljunut madonnaa mäiskiessään: ”Olen Jeesus!” Jeesuksen näin äkillinen paluu yllätti valvomattomat vartijat, vaurioitti Äitiä jonkin verran, ja johti siihen että veistos on nykyään panssarilasin takana, tulevien paruusioiden ulottumattomissa.)

Eräässä huoneessa joku ilmeisen kuuluisa kaveri on juossut paikallaan läpi vuosisatojen, ilman päätä, ilman sääriä, käsistä puhumattakaan. Tärkeintä on näennäinen liike, ei näennäinen päämäärä.

Sama taitaa päteä myös näissä huoneissa vellovaan turistiryhmään.
Istun eräässä salissa ja seuraan, sydän äkillisesti hellyyttä täynnä, ihmisten käyttäytymistä.

Tärkeintä on saada valokuvia. (Tässä salissa se on sallittuakin.)
Saada edes jokin väline kohteen ja silmän väliin.
Kuvia voi sitten katsella kotona ja ihmetellä; kyllä oli komeita maalauksia Vatikaanissa.
Oliko siellä tuollainenkin?


Eckhart on käsitellyt näkijän ja nähdyn, subjektin ja objektin, suhdetta erittäin mielenkiintoisesti, tavalla joka on vaikuttanut kuulemma mm. Heideggeriin.
Ja tehnyt siitä myös ns. hengellisen tai henkisen kysymyksen.
Hän sanoo jopa, että ilman sen ymmärtämistä – ei ymmärrä oikein mistään mitään.

”Vertauksessa on kyse silmästäni ja puunpalasesta. Kun silmäni on auki, se on silmä, ja kun se on kiinni, se on yhä sama silmä. Näkeminen ei vaikuta myöskään puunpalaseen millään tavalla. Yrittäkää nyt ymmärtää! Kun silmäni - joka on yksi ja jakamaton - näköhavainto kohdistuu puuhun, silloin sekä puu että silmä ovat sitä mitä ne ovat. Kuitenkin tuossa näkemisessä niistä tulee yksi, niin että voimme totuudenmukaisesti sanoa: silmäpuu ja puu on minun silmäni.” (Puusilmä! saattaisi katsomosta kuulua…) ”Jos puun pala olisi aineeton ja yhtä henkistä laatua kuin silmäni näkeminen, voitaisiin todella sanoa että näkemisessä puu ja silmäni olisivat yhtä olemista.”…

Arkielossamme kuitenkin juuri tuo ero havaitsijan ja havaitun välillä – minä vastaan muu maailma – on kaiken lähtökohta. Perusta jolla seisten ei siis ole mahdollista ymmärtää mistään mitään, havaita oikeasti mitään…
Unesta, unessa, uneen. Ei hereillä milloinkaan…

Jos olisi kerran hereillä, silmänräpäyksen ajan, sanoo Mestari, olisi aina. Ei unta enää, ei harhaa…
Eckhartin kryptinen ykseysmystiikka kulminoituu mielestäni tähän lauseeseen:
”Silmä jolla Jumala näkee minut, on sama silmä jolla minä näen Jumalan.”
Ei minua, ei Jumalaa, ei puun palaa, ei eroa siis.



Mutta silti ymmärrän valokuvausinnon näin massiivisessa museossa; liika on liikaa.
Välitön näkeminen on tällaisessa tarjoilussa ehkä liian raakaa meditaatiota.
”Minä” tarvitsee työkalukseen kameran.
Muuten Herra Sebaot joukkoineen jyrää meitin…

Jos lähtee kävelemään sisäänkäynniltä suoraan Sikstiiniläiskappeliin, pysähtymättä kertaakaan, katsomatta ympärille, vie silti puoli tuntia ennen kuin on Viimeisellä Tuomiolla.
Ja jokainen askel sitä ennen on maailman taidehistoriaa tulvillaan.



Esimerkiksi satametrinen huone, jossa jokainen neliösentti on täynnä Jotain.
Taivaallista, maanpäällistä ja -alistakin.
(Hauskempihan näitä on katsella kuin metsoja kaulat kenossa metsässä, tai roikkuvia fasaanin raatoja.)

On jumalolentoa joka lähtöön.
Riuskoja enkeleitä, luihuja piruja.
Isä Jumala, parta kuin Esko Valtaojalla.
Unelmavävyn oloinen ja näköinen Jeesus.

Ja sitten viimeisinä ja myös vähäisimpinä, meikäläiset.
Keskikerroksen onneton asujaimisto, ylä- ja alakerran isäntien ikuinen kiistakapula.
Kuin pässit narussa.
(Jotkut pässit osasivat kyllä maalata! Tehkää perässä ylä- tai alakerran väki!)



Eräässä huoneessa on muutama Dalin maalaus sekä muuta modernia taidetta. Niissä klassisen taiteen uskonnollinen vertikaalisuus on vaihtunut horisontaalisempaan suuntaan. Ei eletä enää selkeän kolmikerroksisessa maisemassa.
Perspektiivi on muuttunut, mutta unenomaisuus ei mihinkään.

Olen kuullut että tätä kutsutaan surrealismiksi, mutta enpä tiedä.
Mitä taivas- ja helvettivisiot sitten ovat, realismiako? Esittävää taidetta?




Me turistinpässit määimme sitten lopulta Sikstiiniläiskappelissa, osoitamme sormella Aatamia joka osoittaa Jumalaa, joka osoittaa Aatamia. Kaikki osapuolet tuntuvat olevan samanaikaisesti hämillään ja haltioissaan.

Osoitellaan kun ei osata olla.

Vahdit yrittävät pitää lauman hiljaisena ja kamerat kassissa.
Se on vaikea työ, kansa vaeltaa eteenpäin kuin Israel erämaassa aikanaan, napinaakin kuuluu. Hiljaiseksi juuri oppineen väen on jatkettava matkaansa, jottei kappeli poksahda hajalle, ja Jeesus tule katosta kuin salaman leimahdus turistien niskaan.
Tilalle tulee koko ajan oppimatonta materiaalia, joka on taas hyssyteltävä hiljaiseksi.



Lähden pois.
Ylitän Tiberin.
Henkistyneestä tilastani huolimatta käytän siltaa.
En saa selvää johtuuko henkisyyteni Vatikaani-vierailusta vai siitä etten ole syönyt mitään koko päivänä.


On jo pimeää kun tulen Pantheonille, kaikkien jumalten temppeliin.

Sen massiivisen kupolin keskellä on pyöreä aukko, jonka läpi näkyy musta taivas kaupungin valojen yllä.
Aukko on kuin Suuri Silmä, se on aina auki, valvoo.

Se päästää läpi kaiken koko ajan, se ei nuku koskaan.

1 kommentti:

  1. Muunnos:

    Se sydän
    jolla tunnen Jumalan,
    on sama sydän,
    jolla Jumala tuntee minut.

    VastaaPoista