Ground Zero

Arvid Järnefelt on julkaissut kirjan nimeltä Heräämiseni.
Hän lähestyy ihmisen tragikomediaa itsensä kautta, mikä tekee tekstistä vakuuttavaa.

Hän kärsi nuorena itsesaastutuksesta, nuorena aikuisena isänmaallisuudesta ja sen jälkitautina politikoinnista, sekä Heräämisensä jälkeen tolstoilaisen vuorisaarnan tulkinnan synnyttämästä paatoksesta.
Ihan viimeksi mainittuun asti hänen ironiansa ei yllä, mutta sitä edeltävät analyysit saattavat olla aikansa jäätävintä kärkeä.
Vuosikymmen oli sadaskahdeksaskymmenesyhdeksäs siitä kun ajanlaskun alku kapaloitiin, ja laskettiin seimeen makaamaan.

Voi kuvitella että kustannustoimituksissa virkayskittiin merkitsevästi ennen painolupaa.
Runebergiläisen kansallismaiseman arkkitehtien parissa kansankodin makuuhuoneessa itseään saastuttava isänmaan keulakuva - jollaista AJ:sta muiden mukana oltiin sorvaamassa - ei varmaan herättänyt "bestseller!" -mielikuvia. (Juuri toisin olisi tänään, tietenkin.)
Lupa tuli sitten silti, ja hyvä on.

Kirjastosta lainaamani kappaleen vanhat rivit notkuvat ja natisevat, mutta kantavat silti yli viime vuosisadan, jota tunnetusti eivät vuorisaarnan pasifistiset visiot isosti päässeet elähdyttämään.


Ihmiset on saatava rakastamaan minua, ja tyhjyys siten täytettävä.
Sitä varten on muodostettava itsestä jäntevä, kantava ja melko yhtenäinen kuva. Tämän AJ äkkäsi jo varhain, niin moni muukin.
Mutta kirjailija näki myös itsensä tuota kuvaa rakentamassa sekä sen tyhjän jonka ympärille sitä kyhätään. Niin ei moni muu.

Itsesaastunut nykyisyys ei riitä eikä päde, yhtään enempää kuin riittää ja pätee chileläiselle kaivosmiehelle nykyisyys nokisessa, ahtaassa loukossaan.
Kuvan kehykset ja tukirangat ovat tulevaisuudessa. Nykyhetkessä ei ole seinää johon imagonsa ripustaisi.
Yhtä paljon kuin kaivosmies on toisten taholta tulevan avun varassa, myös minäkuva on sen varassa, mitä toiset ajattelevat minusta. Tai oikeastaan, mitä kuvittelen heidän ajattelevan, tai toivottavasti tulevat ajattelemaan tulevaisuudessa.
(Jokaiselle lienee armeliainta, ettei se jokainen tiedä, mitä jokainen oikeasti jokaisesta ajattelee...)

Sain eilen meilitse kutsun oppikoulun viidennen luokan luokkakokoukseen. Liitteenä tuli myös luokkakuva, vuodelta 1970.
Katsellessa tuli tunne, joka muistuttaa vähän sitä kun nousee hissillä korkeaan torniin, ja varovasti lähestyy kaidetta. Kaide pitää kyllä, järki tietää. Silti pohkeissa käy jokin hailea, voimaton vihlaus.

Parikymmentä silloista subjektia katsoo kameraan ja ylös tulevaisuuteen. Kuten tähän hetkeen 40 vuoden erämaavaelluksen jälkeen, ja torniin, josta nyt katsellaan alas menneisyyteen, ja uskotaan että kaide pitää.


Kuvien välisen kuvitellun rakkauden Arvid saattaisi tuomita prostitutsiooniksi.
Minun täytyy lyödä pirstaleiksi oma kuvani, hän sanoo karusti, torni sorrettava. Kaivosmiehet vapautettava maanpinnan tasolle, tulevaisuuden loputtava.


......  silloin ..... pirstaleet lepäävät  .....