maanantai 27. syyskuuta 2010

Nomen est numen?

Ihminen katselee Välimerta lentomatkallaan Roomasta Sisiliaan, samalla kun aurinko laskee Gibraltarin suuntaan, ja hän vaikuttuu sekä näkymän kauneudesta että siitä kuinka monen nimettömän haudan yli lentää.
Hän ymmärtää myös että tuollaista taustanäkyä vasten kysymys, putoaako juuri tämä lentokone mereen, on objektiivisesti ja oikeasti yhdentekevä. Aaltojen tasainen kulku häiriintyy muutamaksi sekunniksi, mereen aukeaa hetkeksi kuin hämmästynyt suu, mutta se sulkeutuu saman tien, nielee saaliinsa. Aaltoilu jatkuu entisellään.
Ihminen liittyy pohjalla odottavien lajitoveriensa - esim. puunilaissotien parisataa e.Kr. meritaisteluissa hukkuneiden - luvuttomaan ryhmään.
Juuri mitään merkittävää ei tapahdu.

Kehoonsa ja henkilöönsä samastuvaa subjektia ei asioiden objektiivinen laita kunnolla tue. Hän hamuaa rintataskussaan olevaa passia, tarkistaa sadannen kerran että se on vielä tallessa.
Passissa on ihmisen nimi, otsallaan hiki.
"...kuinka kukaan, jonka nimi on Pierre tai Paul, voisi kuolla? Kiinnitämme kaikki enemmän huomiota nimemme muuttumattomaan ulkokuoreen kuin olemuksemme haurauteen ja antaudumme kuvittelemaan olevamme kuolemattomia; jos puhe loppuisi, olisimme aivan yksin." (Cioran)

Kone ei avaa mereen aukkoa, vaan lasketuu rämähtäen, silti aika turvallisen tuntuisesti Trapanin kentälle. Siivissä aukeavat nuo jännittävät pellit. Moottorien turbiinisuihkun suunta tuntuu muuttuvan. Jarrutetaan, vauhti hiljenee äkkiä, ihminen helpottuu.
Kaikista lentokoneen ihmeistä laskutelineet ovat ihmeellisimmät. Kuinka ne kestävät tämän kaiken? Aplodeja!

Lentokenttäbussissa on lisäkseni kolme muuta, jotka muodostavat tiiviin ryhmän. Kuski ja kaksi matkustajaa. Ryhmään liittyy puhelimitse myös kolme etäosallistujaa. Kaikki kolme puhuvat koko puolen tunnin matkan ajan sekä keskenään että puhelimiinsa. Pulinan määrä ja tauottomuus ovat hämmästyttäviä. Suut aukenevat, huulet liikkuvat, ääniaallot käyvät vaahtopäin.
Korvissani vasarat takovat alasimia, mutta aivot eivät muotoile taonnasta mitään järjellistä kokonaisuutta. Minua alkaa väsyttää.

Hotellin vastaanottaja lausuu kotimaani nimen hauskasti, fine land. En näe tarpeelliseksi korjata.
Huone on kodikas, siellä haisee home, joka saa silmät vuotamaan heti.

Aamulla nousen paikallisbussiin. Alkaa näytös jonka juonesta on melko vaikea saada selvää. Yritän maksaa kuljettajalle, koska en löytänyt muutakaan tapaa, ja koska se oli toiminut lentokenttäbussissakin.
No biglietto. Kuski viittaa astumaan peremmälle.
Kuljettajan vieressä on kaksi virkamiestä, kaulassaan roikkuvat tunnistinlaatat, kuva ja nimi. He ovat täällä kotonaan. He kuulevat hyvin, kuinka en saa ostetuksi pilettiä kuljettajalta, mutta heti kun ollaan liikkeellä he tulevat "tarkastamaan" lippua.
Sitä ei siis ole, ja tarkastajat määräävät sakon, 50 euroa.
Minä levittelen käsiäni. No capito.
Miehet ärtyvät.
Nimeä ja kansallisuutta kysellään. Kerron olevani hienosta maasta, jossa bussimatkustajaa ei huijata juuri koskaan.
Ei kelpaa. Vain 50 euroa kelpaa nyt.
Tukalaa.

Silloin muuan tuntematon kanssamatkustaja tulee, ja antaa minulle lipun..!
Kasvoja venähtelee, äimistellään.
Lappuluigit eivät pidä yhtään asioiden omaksumasta uudesta suunnasta, 50 euroa olisi heidän mielestään oikeampi kurssi.
Miehet rähisevät toisilleen, minuun - itse jänikseen housuissaan - ei kukaan kiinnitä enää lainkaan huomiota.

Lopulta tarkastajat hyväksyvät saamani taannehtivan lipun. Helpottaa.

Hyväntekijäni menee takaisin paikalleen. Yritän tavoittaa hänen katseensa kiittääkseni, mutta mies tuijottaa vain ulos. Anonyymi auttaja.
Älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee.
Lähtiessäni läppään miestä olalle, ja sanon että grazie.
Mies vilkaisee minua, hymyilee että prego, ja kääntyy pois.

Ehkä Sisiliassa ei vain pidetä viranomaisista. Cosa nostra, eikä minkään virkavallan.

Linja-autoasemalla Trapanin luultavasti ainoa juoppo tulee pyytämään euron lahjoitusta viinin hankinnasta aiheutuviin välttämättömiin kuluihin. Annan mukisematta. Vaihdamme hetken kuulumisiakin. Jostain syystä ymmärrän hänen puhettaan, ja hän minun.


Minulla on matkalukemisena kulttuurihistorioitsija Veikko Litzenin kirja Tie Nikeaan.
Se kertoo eriskummallisesta tapahtumasarjasta, jonka seurauksena radikaali, kommunistinen veljien ja sisarten muodostama Jeesus-liike pönäköityi hierarkkiseksi kirkoksi, ja sai Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325 tunnustuksellisen manifestinsa.
Kirjan mukaan keisari "tässä-merkissä-olet-voittava" Konstantinus lähes pakotti erimieliset piispat erimielisine seurakuntineen allekirjoittamaan kyseisen tunnustuksen. Poliittisin syin.
Näillä sanoilla mennään vieläkin.
(Paluumatkalla Roomaan Konsta tappoi vanhimman poikansa Crispuksen, ilmeisesti pikaistuksissaan. Myöhemmin kylvetti kuumassa altaassa keisarinna Faustan hengiltä. Kristillinen eetos oli miehellä ilmeisesti vielä hakusessa, vaikka dogma olikin jo hallussa.
Tuollaisista tempuista tulee kenelle tahansa paha mieli jälkeenpäin. Keisarin kerrotaankin kylvettäneen lopulta itsensä kristillisen kasteen kautta uuteen, anteeksiantoa korostavaan uskoon, tosin vasta kuolinvuoteellaan.)

Litzen spekuloi ohimennen mutta mielenkiintoisesti nimen, "nomen", suhteesta "numeniin", jonka uskonnonhistoriallinen merkitys liittyy jumalalliseen voimaan tai sellaisen läsnäoloon jossakin kohteessa, paikassa.
Ehkä nimessäkin siis?
(Kristillisessä perinteessä ainakin Jumalan nimeen liittyy eräänlainen läsnäoleva voima.
Joissakin piireissä on tullut tavaksi lausua "Jeesus" tietyllä väkevällä nuotilla: mikä tahansa "jeesus" ei vastaa toiveisiin ja rukouksiin, eikä esimerkiksi paranna sairauksia, vaan "JjEIsszyssz" sen olla pitää. Siinä on enemmän potkua ja taikaa.)

"Numenia" vastaavia termejä ovat "mana" ja suomalaiskansallinen "väki".
Litzen lisää samaan sanaperheeseen myös suomen "naaman"... Mithra-kultissa "numen" kun on "nama"...
Etymologinen hyppy on melkoisuudestaan huolimatta kiehtova.

Naamani kautta olen läsnä, subjekti. Sen perusteella voi päätellä paljon mielentilastani.
Kasvot liittyvät myös nimeen, kuten passissa.

Ihminen menettää kasvonsa kun hänen nimensä tahriintuu.
Väkijuomalla voidaan "vetää naamat", jossa olotilassa edellisellä on hyvä mahdollisuus toteutua...

Uskontotieteilijä Rudolf Otto luultavasti torjuisi "numenin" yhteyden "nomeniin". Hänellä "numen" viittaa nimenomaan selittämättömään ja nimeämättömään.
Samoin Eckhart: "Jumalalla ei ole nimeä."
Myös esim. Mooseksen lain toinen pykälä kehottaa olemaan varovainen Jumalan nimittelyssä. "Älä turhaan lausu..." (Ehkä on parasta ettet lausu ollenkaan...)

Nimen alkuperä on nimetön, nimeämätön. Ration irrationaalinen, jne.
Se on ihan lähellä, mutta lausumaton.


Kerään kamppeeni, passini ja suuntaan naamani kohti Roomaa taas.
Aaltojen kätköistä nimettömät puunilaissoturi-isät katsovat yli lentäviä nimellisiä ja nimekkäitä poikiaan, ja odottavat yhä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti