lauantai 29. tammikuuta 2011

Tenebrae:

 ”Lähellä olemme, herra,
lähellä ja ulottuvilla.

Ulottuneet jo, Herra,
toisiimme takertuneina, kuin
meistä jokaisen ruumis olisi
sinun ruumiisi, Herra.

Rukoile meitä, Herra,
rukoile meitä,
olemme lähellä.

Menimme sinne tuulen painamina,
menimme sinne kumartumaan
kuopan ja kraaterin perään.

Menimme juottopaikalle, Herra.

Se oli verta, se oli,
mitä vuodatit, Herra.

Se loisti.

Se heitti mieliimme kuvasi, Herra.
Silmät ja suu ovat nyt niin tyhjiä, Herra.
Olemme juoneet, Herra.
Veren ja kuvan, joka veressä oli, Herra.

Rukoile, Herra.
Olemme lähellä.”
(Paul Celan)



Tenebrae, varjojen messu, mutta-messu, hämärä.
Tenebrae factae sunt, pimeys on tullut. Varjot ovat, mutta jokin heittää ne.
Sinä olet jo pois…

Pimeys on tullut, hyvä Jumala. Laskeutunut, hyvä Jumala kuinka alas.
Kuinka pimeään, kuinka poissa. Kuinka sinä loistat, pimeys!



Suden hetkellä, ”neljännen yövartion aikaan”, Herra kävelee pitkin myrskyävää järven pintaa opetuslasten luo.

Vesi on heprealaisessa Raamatussa melko ambivalentti elementti, kaaosvoima, sekä tuhoaja että elämän antaja.
Vedenpaisumus oli lopettaa ihmissuvun heti kättelyssä. Olisi jäänyt kaikilta potentiaalisilta jälkipolvilta kokematta koko tämä jännittävä seikkailu ja hengitystoiminto. Kaikki sisään, ulos -tempaukset.

Psalmeissa vesisymboliikkaa käytetään monin paikoin kuvaamaan ahdistusta: ”Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.”

Syvyydessä asuu hirviöitä.

Herra kehuu Jobille, ”minä laadin sille (merelle) lait ja rajat ja asetin portin ja salvat sen tielle, sanoin: Tähän asti, ei edemmäs! Tässä on sinun ylpeiden aaltojesi raja.”
Meri on jollakin tavalla arvaamattomassa vellonnassaan paha ja uhkaava tekijä.


Vuoret ovat toista, ne ovat järjestyksen, lain ja Jumalan kohtaamisen paikkoja, joissa on helpompi rukoillakin kuin vetisillä alueilla.
Aabraham, Mooses ja monet muut kokivat merkittäviä asioita korkeilla paikoilla.

Myös intialaisperäisissä uskonnoissa on pyhiä vuoria. Kaikkein pyhin taitaa olla Kailash Himalajalla. Se on useampienkin jumalien tyys-, ja asuinsija. Väkevin heistä lienee Shiva, luoja ja tuhoaja.
Vuorille vetäydytään mietiskelemään, jos tilanne sallii, mieluiten loppuiäksi.
Ramana Maharishi kirjoitti ylistyslauluja Arunachala-vuorelle, vaikka toistelikin uteliaille, että ko. vuori on sisällä, ei ulkona.

Jesajan eskatologiassa ”aikojen lopussa Herran vuori seisoo vahvana”. Ilmestyskirjan vastaavassa visiossa huomataan, että ”merta ei enää ole”.

Jeesuksella oli Kirkastusvuorensa, ja muutenkin vuorille vetäytyminen houkutteli häntä usein.
Nyt yön pimeydessä hän lähestyy kuitenkin oppilaidensa venettä aaltoja pitkin. Tilanne on tietenkin viimeksi mainittujen kannalta hämmentävä. Ei ennen näin ole pruukattu. Vesille venosen mieli, vaan ei perinteisesti sandaalien.
Jeesusta luullaan ensin aaveeksi.

Aave vakuuttaa sitten olevansa se vanha tuttu opettaja. ”Pysykää rauhallisina, minä tässä. Älkää pelätkö.”
Pietari siitä, tyylilleen uskollisena, innostumaan että minä myös.

Ja järveen. Aluksi menee hyvin, vesi kantaa vesijuoksijaa. Mutta sitten tulee se odotettu että ei sittenkään, tämähän on ihan hullua. Vene, Jeesus, vene, Jeesus, tulee hätä, alkaa upottaa. Ei ole kellukevyötäkään, syvyys kutsuu. Pyörre tempaa mukaansa.

Pietarin epäily on kreikaksi distazoo, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kahden vaiheilla empimistä. Käkäilyä (SAint -termi, mutta ei pyhä) ja pähkäilyä.

Laihialaisista sadan vuoden takaisista siirtolaisista kerrotaan, että heidän matkansa Uudelle Mantereelle kesti muita kauemmin. Syynä oli että he, majoituskustannuksissa säästääkseen, olivat alkumatkasta kotona Laihialla yötä.
Ei sellaisesta tule mitään. Jos johonkin lähdetään, on mentävä pois taakseen katsomatta. Jätettävä sekä vene että Laihia. Vain poissa löytää uusia mantereita.
Distazoo johtaa vain johonkin eläintarhaan tai kalojen kanssa nukkumaan ikiunta.

”Olemme lähellä”, kirjoitti Paul Celan ja hyppäsi Seineen ilman juoksuvyötä. Ei kantanut Seine senkään vertaa kuin Gennesaret Pietaria, ei kai ollut tarkoituskaan.
Tuuli painoi liikaa. Ei jaksa enää hengittää. Olemme juoneet verta, Herra. Ja kuvan joka veressä oli. Ei kuvia enää, Herra. Tenebrae, varjojen messu.


He nousivat veneeseen, tuuli tyyntyi.
Järvi, se loisti. Lasijärvi, lasimeri, loistava pimeys. Silmät ja suu ovat nyt niin tyhjiä, Herra.
Olemme lähellä. Toisiimme takertuneina, ”kuin meistä jokaisen ruumis olisi sinun ruumiisi, Herra”.  

(Kirkkoa on sanottu Kristuksen ruumiiksi. Mutta se on epämuodostunut. Äänihuulia on jumalattomasti liikaa. Vaikene siis, äläkä lörpöttele Jumalasta, Eckhart käskee ja jatkaa Jumala-puhettaan.)
(Kääntymällä ja pysymällä hiljaa te pelastutte.)

Hubble -teleskooppi on löytänyt ulkomailta toistaiseksi vanhimman galaksin, 13,2 miljardia vuotta ikää. Se näkyy huonosti, se on matkalla pois. Kohta se ei näy enää ollenkaan. Musta tuuli painaa, se ei juuri enää loista. Mihin se on menossa, ja mistä?
Kuka katsoo sen perään? Eikö se halua meitä enää? Eikö se kaipaa takaisin veneeseen?
Mikä meissä on vikana? Mikä on poissa?

Menköön. Menköön varjojen luo.
Olemme varjoja kaikki, tenebrae.

Olemme lähellä.
Pysytään rauhallisina. Ei mennä ulos, pysytään sisällä.
Minä tässä vain olen. 









 






1 kommentti:

  1. Puhumatta paras! (Eckart?) Ovatko kaikki jo kveekarit kuolleet? 10 v sitten vielä Turussakin jaksettiin tunnin hiljaisuusmessu. Teetä juotiin eikä ihmisverta, ruumiin sijasta syötiin vehnästä.

    VastaaPoista