Sykarin kaivo

”Silmiä, maailmalle sokeita, kuolinrotkossa: Minä tulen,

kovettuma sydämessä.

Minä tulen.

Jyrkänteen kuupeili. Alaspäin.

(Hengityksen tahrimaa valoa. Paikoitellen verta.

Pilveentyviä sieluja, vielä kerran hahmonkaltaisia.

Kymmenen sormen varjo – yhteen puristettu.)

Silmiä maailmalle sokeita,

silmiä kuolinrotkossa,

silmiä, silmiä:

Lumivuode meidän kummankin alla, lumivuode.

Kristallia kristallin perään,

ajansyvään ristikoitua, me putoamme,

putoamme ja pysähdymme ja putoamme.

Ja putoamme:

olimme. Olemme.

Olemme yhtä lihaa yön kanssa.

Käytävissä, käytävissä.”

(Paul Celan)

Nainen tulee kaivolle keskellä päivää. Hänen on pakko tulla silloin: se on niin kuuma hetki, että ei ole muita veden hakijoita.

Hän on moraalisesti kyseenalainen henkilö, reissussa rähjääntynyt. Pudonnut, pysähtynyt ja taas pudonnut.

Miehiä on tullut ja mennyt solkenaan.

Se ei käy. Raamattu on kieltänyt, laki.

Kaiken kukkuraksi se jonka kanssa hän nyt asuu, ei ole hänen omansa, toisen on.

Toinen ei ole hyvillään.

Hän on hylkiö. Tieltä eksynyt, kadotettu. Olemattoman polun, onnettoman tien kulkija, sairauden, tyhjyyden ja köyhyyden tuttava, epähenkilö.

Ei henkilö ollenkaan.

Naisen on vältettävä, jo oman turvallisuutensa vuoksi, kaikkea kanssakäymistä toisten kanssa.

Hänet pitäisi oikeastaan kivittää kuoliaaksi. Onneksi Raamatun selvää käskyä ei aina noudateta sen edellyttämällä suoralla kausaalilogiikalla. Yhteiskunta on maallistunut. Sumea eksegetiikka on toistaiseksi pelastanut naisen.

Aurinko paahtaa täysillä. On todella kuuma, hiki valuu.

Toisaalta kaivolle tulee mies, hylky hänkin, ajopuu. Ei enää henkilö, ei yhteiskuntakelpoinen. Hän on siinä määrin merkitty mies, että hänellä ei enää ole merkitystä.

Mies on myös umpiuuvuksissa, otsahiki sumentaa näön.

Hän avautui väärässä paikassa, julisti synagogassa itsensä messiaaksi! Uskovaiset ajoivat hänet pois kotoaan ja kotikaupungista. Hyvä etteivät ajaneet alas jyrkänteeltä, tappaneet.

Sana synnyttää usein murhanhimon.

Minä tulen Maarian kirkolle Koroisten rantareittiä pitkin pari tuntia aikaisemmin, aikaerosta johtuen.

Aurinko ei porota, samasta syystä. Se on kyllä noussut ja tehnyt kaikesta kauniin, mutta ei lämmitä yhtään. Hirvittävän kylmä viima käy ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenet saisi niellä. Minuun on mielensä, siltä tuntuu.

Hengitys tahrii valon, sumentaa silmälasit.

Lunta on niin paljon, että kun toinen tulee vastaan, joudutaan säätämään askeleita. Joudutaan miettimään miten helpoimmin pääsee toisesta ohi.

Kumpikin on verhonnut päänsä niin, että toinen ei näe kuin silmät.

Ne hymyilevät, ollaan vaiti.

Silmiä kuolinrotkossa, kohtalotovereita.

(Puhe, ajatus, on toisen manifesti.)

(Katseessa on vain ensimmäinen. Katse ei voisi koskaan tappaa. Ajatus synnyttää ja tappaa toisen, koko ajan, hetkestä hetkeen.)

Nainen epäröi hetken, oikeastaan ei olisi sopivaa ahtautua samaan aikaan kaivolle toisen sukupuolen läsnä ollessa, sen ensimmäisen. Epäröinti kestää vain hetken. Kyllä tässä miehiin sentään on totuttu.

Viimeisen siemenet kuivuvat pitkin reisien sisäpintaa.

Kovettuma sydämessä.

Eikä tässä ole enää mitään menetettävää, ja vettä on joka tapauksessa pakko saada.

Sitä paitsi tässä miehessä on jotain… jotain yhtä rähjäistä, yhtä häpeällistä… yhtä…

Mies epäröi myös. Hän näkee, että nainen on jo saanut osansa elon maljasta. Sitä ei voi olla huomaamatta.

Mies ei ole saanut mitään. Ei edes kotia, väliaikaistakaan. Hän kantaa jotakin voimat melkein ylittävää taakkaa.

Vain vesi kiinnostaa. Ja nyt tämä nainen, syvä kuin kaivo.

Mies pyytää naiselta vettä. Tämä on jo aivan tavatonta, törkeää melkeinpä. Nainen alkaa epäillä jonkinlaista ansaa. Hän estelee.

Kuilu on syvä kuin taivas. Syvä kuin häpeä.  

Mies ei kiinnitä huomiota naisen estelyihin. Hän vaihtaa aihetta, ryhtyy outoihin.

Mistään tässä maailmassa ei saa kiinni, se tiedetään, nainen tietää. Ei saa otetta. Ei tavarasta, ei ihmisistä, ei edes, ei varsinkaan omasta itsestä. Kaikki otteet lipeävät. Kaikki katoaa.

Sydänlähde. Verta.

Ydinlähde, ehtymätön.

Kuoleman kaivo.

Sinne putoava lakkaa. Vielä kerran hahmonkaltainen, sitten ei enää koskaan. Kovettuma sulaa, sydänvesi pulppuaa.

Se kastelee kaiken, koskettaa kaikkea, mutta sitä ei kosketa mikään.

Me olemme maailmassa, mies sanoo, mutta emme ole maailmasta. Olemme maailmassa, mutta maailma ei ole meissä. Meissä ei ole mitään. Esitämme henkilöä, joka emme ole.

Tule ja jätä kaikki, mies sanoo. Nainen kuulee ja putoaa pimeyteen, yöhön.

Vaikka mikä olisi, se ei olisi meissä.

Silmät ovat sokeita maailmalle.

Vain sokeat näkevät, vain kuurot kuulevat.  

Vain putoava kohoaa.

Nainen ottaa astiansa, poistuu miehen näköpiiristä, ei katso enää taakseen, ei eteen.

Aurinko porottaa yhä kuumasti, mutta alkaa jo kääntyä kohti läntistä taivaan rantaa.

Muuta kylän väkeä kuuluu jo lähestyvän kaivoa.

Mies huokaa raskaasti, valelee vettä kasvoilleen, ja pyyhkii ne viittansa liepeeseen. Hän työntää jalkansa sandaaleihin, ja lähtee raahustamaan kaivolta, jonnekin muualle.

Minä kapuan alas saarnatuolista. Puhe oli vaikea, ei järin hyvä, seurakunta katselee jotenkin hämmentyneesti ympärilleen. Tunnen itseni pettyneeksi messiaaksi.

Ehtoollispöytään tulee osittain niukasti pukeutunut nainen. Hätkähdän niin että leipälautanen tärähtää, ja öylätit lentelevät kuin nuotiolätyt pitkin alttaria. Minua alkaa raivostuttaa.

Ulkona tuuli on vielä kylmempi kuin tullessa, ja nyt suoraan vastainen.

Jo riittää!

Koroinen ei ole mikään Jerusalem, Hamaro ei ole Samaria.

Lähdevettä saa Lidlistä edullisesti. Melkein mitä vain saa tehdä täällä, eikä kukaan pärisytä partaansa. Syntistä ei kivitetä, huonoakaan messiasta ei ajeta jyrkänteeltä alas. Eipä ole toimeen sopivia jyrkänteitäkään Maarian kirkolla.

Tilaan taksin. Se tulee nopeasti. Se on lämmin. Se on Mersu.

Kuski on iloinen ja puhelias. Hän on kotoisin Syyriasta (oikeasti…)!

Nainen on herännyt ja keittänyt kahvit. Hän hieroo jalkojani tuoksuvalla öljyllä.

: olimme. Olemme.