keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Veneet

Kolmea kirkkovenettä soudetaan pimenevässä illassa Turun suunnasta kohti Vanhalinnan vuorta. Joki liikkuu vastakkaiseen suuntaan, mutta niin jähmeästi tämä yksilö että soutaminen on helppoa. Veneet on valaistu lyhdyin. Sadat silmät katselevat niitä vuorelta. Yhdet aivot vastaavat kukin kahden silmän välittämästä informaatiosta ja tekevät siitä koosteen.
Kuka kyseisen koosteen näkee?


On vaikea päätellä mitä toiset aivot näkevät, ne jotka eivät ole ”omani”. Ehkä se ei ole yhtään vaikeaa. Tähän on kuitenkin tultu, yhdessä yhteen maisemaan.
Aistihavaintojen maailma on joka tapauksessa karkea kooste. Näkijä on yksi.

Linnavuorella on vuosittainen iltatapahtuma. Ohjelmassa on jonglööriesityksiä ja tulipäisten keppien kanssa taiteilua. Nopeasti pyörivät tulet siirtyvät silmiin ja aivoihin. Näky on pimeässä kiehtova.
Myös katselemista katsellaan. Se vasta kiehtovaa on, liikkumatta!  


Keskellä mäkeä on matala mutta tanakka mänty. Lapsia kiipeää melkein latvaan asti. Hämärtynyttä taivasta vasten näky tuo hämärtyneeseen mieleen savannilla kasvavan pensaan ja apinat sen oksilla. Lajimme laskeutui takavuosina puista, mutta haluaa nyt takaisin.


Mäeltä katselivat satoja vuosia sitten alajuoksua kohti pelokkaat silmäaivot, kerrotaan.
Joki oli silloin paljon leveämpi, merenlahti melkein.
Vainolaisia on tulossa, sitä viestii merkkitulien ketju pitkin saaristoa ja rannikkoa.

Kertomuksessa on jotain taannehtivasti romanttista.
Kokoonnutaan yhteen. Miehet valmistautuvat taistelemaan. Naiset paimentavat lapsia. Nuotiot palavat yössä. Katseet kohtaavat.
Roolit ovat selvät. Nyt ei tarvita terapiaa eikä työnohjausta. Ei tarvitse kohdata ja käsitellä lapsuuden hylätyksi tulemisen kokemuksia, vaan viikinkejä. Viis menneistä kummituksista kun nykyisiä pukkaa pitkin jokea. 

Kukaan ei tietenkään tiedä oliko näin. Logiikassa on aukkoja. Historiallisessa totuudessa pysytteleminen ei ole kansallistunteellisen kerronnan ykkösosaamisaluetta. Se tiedetään myöhemmiltäkin vuosilta.
(Oliko Vanhalinnan kulta-ajan preesensissä edes mitään ”kansaa”?)
(Mitä järkeä on puhua preesensistä imperfektissä?)

Kalliot herättävät hellää nostalgiaa, koska ne ovat samat kuin silloin vajaat tuhat vuotta sitten.
Orgaaniset läsnäolijat ovat niihin verrattuna kovin nuoria. Onhan kalliokin tällä välin vähän kulunut mutta muutaman millin korkeintaan. Muodot ovat samat. Niitä esi-isät katselivat, ja me nyt.

Katse yhtyy, aika loppuu. Me Linnavuoren yön juhlijat yhdymme vuoren taannoisiin puolustajiin. Jopa kalliot madaltuvat. Joki kuivuu ja jokin virtaa suunnattomuuteen. Lopultakin kotona. Vihdoinkin se on ohi.
Viikingit on lyöty. Kuka olisi uskonut.


Herään aamuyöllä hirvittävään sydämentykytykseen. En edes uskalla mitata pulssia. En saa kunnolla ilmaa. Kävelen ympäri kämppää ihan tuskissani. Ensin tuntuu että sekoan. Lopulta tuntuu että kuolen. Pelko iskee päälle kuin verenhimoinen viikinki.

Sitten tulee se että kuollaan sitten. Onhan tämä jo nähty. Minut on nähty.
Syke normalisoituu melkein saman tien! Unikin tulee taas.

Kuolema ei pidä siitä että sille antaudutaan. Pelko ja pako olisivat sen mielestä asiallisempi reaktio.

Sen takia kuoleman kasvoja ei tavata esim. FB:ssa.
Ihmiskunnan suurin pelon aiheuttaja pelkää itse sitä että jotkut kuolevaiset piruparat peukuttavat sen päivityksiä, kuten ”tulen ensi yönä käymään”.
Ei tykkää tästä kuolo.

Pelkoa ja sen kokemista hallitsee muuan laki, en tiedä miksi: Jonkin kohteen pelko on isompi vaiva kuin itse kohde. Laista ei ole poikkeuksia.


Mieli suoltaa ikivanhoja pelkoja ja haluja. Vanhalinnan keskiaikainen väki tunsi ja koki täsmälleen samat mielenliikkeet kuin minä Linnavuoren yön viettäjä tässä nyt. Vuosisadat ylittävä iso tykkäys ja hali heille.

Täsmälleen samat! Ei samanlaiset, vastaavat tms. vaan juuri nämä samat! Se on totta, oikeaa ja hulppeaa!
Yhdet aivot väsyvät ja hiipuvat pois mutta halut ja pelot roihuavat kuin merkkitulet rannikolla uusissa aivoissa, sammumatta.

Joku itämaan kekseliäs tietäjä kehitti tästä huomion että ihmisyksilö on kuolematon.
Minä kuolen ja jälleensynnyn. Jälleen ja taas. Sosiaaliturvatunnus ja passi vaihtuvat, mutta meikäläinen vain jatkaa taaperrustaan halki aikakausien tarkastuspisteiden.
Ei jaksa.

Kristinuskonto - kiellettyään Kristuksen - kehitti puolestaan ajatuksen että vapautus koskee minun persoonaani. Että tämä persoona on matkalla kohti persoonien jatkopaikkaa valomerkin jälkeen, tapaamaan tuttuja. Että täällä ei enää tarjoilla, mutta tiedän paikan armahan.

”Henkilökohtainen vapahtaja”...  
Mieli ostaa mielellään ikioman toivon!

On hylättävä kaikki mitä se suoltaa. ”Jos te ette kiellä… omaa elämäänne… te ette voi olla…” (Jeesus)
Jos ette kiellä, voitte olla vain tiellä, ette Tie. Totuudesta ja Elämästä puhumattakaan. 

Ajatus suoltaa mutta ei siinä mitään.
”Siinä jotain” syntyy kun otetaan omaksi, samaistutaan.
Minun ajatukseni, tunteeni, minun uskoni, vakaumukseni, kaikki mihin onnistun samaistumaan, on suolla taapertamista.

Kirkkoveneiden lisäksi oma mystiikkaan viehtynyt mieleni suoltaa sellaisia käsitteitä kuin ”tyhjyys”, ”minättömyys”, ”ei-tieto”, jne. Vessasta alas koko mystinen konkkaronkka.
Helvettiin vie henkinen polku ja kasvu.
(On pateettinen näky, kun minätön meikäläinen lähtee viemään tyhjyyttä vessan pönttöön tietämättä mistään mitään...)

Kaikki on hylättävä kaiken aikaa. Se mikä tulee esiin on hylättävä. Ei kestä.
Jos se on jotain: pois!

Tästä ei tule mitään.
Lopulta on se mikä ei enää tule esiin… olen se joka olen... ei rajoja

tuntematon vaikka kaikkien hyvin tuntema, valo
ensimmäinen ja viimeinen subjekti, ikinä
ulottuvuudeton, siksi ääretön tila
(ei sulkuja)

tämä ei tule esiin, ei koskaan 
se on hullaannuttavaa, mutta hullaanuskin on hylättävä, se ei ole sitäkään

ei tule esiin, mutta loistaa esiin kaiken, syntymätön, kuolematon



Minä otan toisen kädestä kiinni. Lähdemme laskeutumaan puisia portaita pitkin. Yö on jo pimentynyt. Härkätie on pilkkopimeä.
Toisen pyörässä on valot, minun ei.

Toinen ajaa edellä. Minä ajan toisen valossa. Minä olen pimeässä. Se riittää.

Härkätie nousee mäen päälle.
Pysähdymme katsomaan Otavaa.
Se katsoo meitä.


Katsotaan nyt…

1 kommentti: