lauantai 1. joulukuuta 2012

Jälkiä ja kehto
















Näköjään meitä on täällä tänään paikalla monta, mutta oikeasti vain yksi on saapunut.
Vain yksi tulee, ja menee taas.
Ehkä ei sekään.

Kun minä puhun sinulle, puhuttelen itseäni.
En tiedä sinusta mitään, sen enempää kuin itsestänikään.
Tiedän kaiken tarpeellisen: sinä olet. Sama täällä.

 

Tänään syntyy 490 000 ihmistä yksin, ja 130 000 kuolee, yksin.
Plus 360 000... Joka päivä pitää rakentaa kaksi uutta Turkua, kämpät, kioskit, kirkot ja kapakat uusien olla.
Tarvitaan myös kouluja, joissa uudet oppivat kaiken järjen ja järkyttävyyden. 

Jyrsijöitä ja muita eläimiä on vielä enemmän, mutta kerrotaan että niiden luku vähenee.
Turut tarvitsevat tilaa. 


Estonian myötä meni pohjaan yksi ainoa, se sama joka nostettiin hengissä helikopteriin: sama joka nosti ja kantoi sylissä.
Aasian tsunami otti syliinsä vain yhden, vaikka puolesta miljoonasta raportoitiin. Se sama sai jo 1300-luvulla Mustan Surmansa, ja selvisi hengissä. 
   


Yksi syntyi neitsyt Mariasta joka ei toisesta mitään tiennyt, kärsi sen yhden Pontius Pilatuksen aikana joka pesi kätensä toisen asioista, kuoli yksin ja haudattiin, nousi yksinään kuolleista, astui yksin ylös taivaisiin, istuu yksin yhden Isän kaikkivaltiaan oikealla puolella, ja on sieltä tuleva yksinään tuomitsemaan yhtä ainoaa, pyhää, yhteistä itseään.

Rippikouluhartaudessa kerrotaan tarinaa hiekalla olevista kaksista jalanjäljistä, Jeesuksen ja ihmisen.
Jäljistä toinen katoaa, ja ihminen syyttää Jumalaa: miksi jätit minut?
En jättänyt, otin sinut syliin. Jumala ihmisen ja ihminen Jumalan.
Minä olen, minä otan. 

Loppu menee väärin, kun on taas kahdet jäljet ja kaikki kysymykset:
Lopussa on vain yksi jälki. Sekin katoaa.
Tuuli tasoittaa hiekan jäljettömiin.

Jäljetön peili heijastaa kasvot jälkineen.
On puhdistettava peili, ja kun yhden jäljettömän peilin laittaa toisen eteen, ilman että välissä on mitään, heijataan vain mutta ei heijasteta.
Se on olemisen kehto: ei kuvaa, ei tahraa, jälkeä. Ei vaikutelmia.

Kotikehto: kaikkea keinuttaa.
Yhden kehto ja kaiken. 
Sylikehto.



Bussi pysähtyy Mullintiellä. Pysäkin lähellä on hylätty kioski. Se on jätetty siihen lahoamaan ja kiihottamaan mielikuvitusta.
Ei yhtään huvita aukaista ovea tai mitään. Siellä on varmasti kolkkoa ja jyrsijöitä.

Ennen kolkkoa ja jyrsijöitä, vuosikymmeniä sitten, kauppa kävi vilkkaana. Kuumana kesäpäivänä ostettiin limsaa ja jäätelöä.
Nuorisoa hengaili kioskilla. Korskeasti mutta sydän väpättäen Hannu lähestyi Liisaa, mitäs tyttö, haluuks röökin, joo kiitti, nyt heillä on lasten lapsia.

Jyrsijäpojan sydän väpättää Hannuakin nopeammin kun se lähestyy hyvännäköistä jyrsijätyttöä, ja vaikka se ei paljon kuulumisia kysele tai tarjoa tupakkaa, sukupolvia tulee ja menee.
Toivottavasti niillä on aika lämmin kioskissa.

Aika menee eikä mene.
Olemisen kehto keinuu paikallaan. Olevaiset löytävät toisia, yhtyvät ja syntyvät. 

Tämä ei jää tähän.

Kehto keinuu syntymän ja kuoleman, olemisen ja olemattomuuden äärten väliä.
Kunnes se lahoaa.

Ennen kaikkea ja yhtäkin, keinumatta, ulottumatta aikaan ja paikkaan silti niitä keinuttaen, lahoamaton jakamaton tuntematon. Ainoa mikä todella tunnetaan. 
  



 






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti