tiistai 10. maaliskuuta 2009

Elämällä ei ole näytä olevan suuntaa mutta onko sillä pohjaakaan, perustaa? Ja jos on, onko se vain "uskossa" vai onko se vääjäämätön, horjumaton, timanttia kovempi? Kaikkien alkujen alku ja loppujen loppu. Kaiken uskon ja tiedon lähtö- ja päätepiste.

Aina on tietysti tarjolla jokin illuusio toivon perustaksi.

Nyt on kaikki pelkkä sekasortoa mutta sitten joskus taivaassa, ratki taivaassa kaikki on paremmin. Paha saa palkkansa, ja hyvä (+ että minä olen yleensä se hyvä...). Seuraavassa elämässä suksi luistaa liukkaammin, pitää paremmin ja hanki hohtaa tätä nykyistä kirkkaammin, lopulta saattaa jopa valaistumisen maalinauha katketa.

Uskonnollistyyppisiä, transsendenssiin ankkuroituja toivon malleja riittää.
Samoin maallisia: nyt on matkamiehen maallinen vaellus vielä vaivalloista mutta vaiva poistuu jahka tiede vain kerkiää sen kimppuun. Jne.

Toivoa on siis tarjolla, mutta pohjalla ei voi olla kyse toivosta. Pohjalta päästään vain ylös (sinnekin vain hetkeksi), eteen ei ollenkaan... Toivo viittaa luonteensa mukaisesti aikaan, tulevaisuuteen, joka on vain mielessä. Vai onko se vain kielessä? Tulevaisuus ei koskaan tule tykö. Vanheneminen vain ja kuolema (paitsi että kuolema ei tule tykö, kohti kyllä mutta ei luo). Tulevaisuuden toivo vaatii vahvaa uskoa sepitteeseen, fantasiaan.

Pohja ei tarjoile toivoa, eikä toki sen mahdollinen puuttuminenkaan.
Meister Eckhart puhuu pohjasta Grunt tai Seelengrunt jonka hän muotoilee kristillisin käsittein (intialaistaustaisilla mystikoilla on oman taustansa mukainen terminologia). Sen ei tarvitse antaa hämätä, jos ei halua hämääntyä. Eckhartin pohja on nimittäin kaiken olevan perusta. Minun, jumalan, hiiren, katuojaan hylätyn tupakantumpin, ja mitä kaikkea porukkaa meitä täällä onkaan.

Jos tuon perustan haluaa mieltää Jumalaksi isolla J:llä, sen saavuttaminen edellyttää pienijiisten jumalien kieltämistä, eli kaikkien niiden joita luonnehtivat attribuutit. Ja kaiken muunkin kieltämistä tietysti. Kaiken mistä voidaan sanoa että se on jotain.

Jumala sielunpohjana siis on ja ei ole. Olevana on ei-oleva, herranen aika mitä lauseita nämä...
Bataille ei välttämättä tiedä mitä tekisi perustan kanssa. Heinämäen väitöskirjassa siteerataan muutamaa kohtaa joiden perusteella (..!) B näyttää torjuvan perustan, tai ajattelee että sen paljastaminen on sen tuhoamista.

B:n kieli on muuten niin pakottoman lyyristä että melkein pala kurkussa näitä lukee eläväinen kuolevainen:
"Mahdollisuuksien kuilussa edeten, yhä kauemmaksi viskattuna, kiiruhtaen kohti pistettä, jossa mahdollinen on mahdoton itse, ekstaattisena, hengästyneenä, kokemus raottaa näin kerta kerralta vähän enemmän Jumalan horisonttia (haavaa), venyttää vähän enemmän sydämen rajoja, olemisen rajoja; se tuhoaa sydämen pohjan, olemisen pohjan, paljastaessaan sen."

Oi.
Kaunista. Mutta sisällöltään kovin julmaa. Bataille sanoisi tähän varmaan että kauneus edellyttää julmuutta! En tiedä.

Mutta ainakin kielen tasolla B näkee avoimen, venyvän, kauhistuttavan haavan siinä missä Eckhart kaiken negaation jälkeen näkee perustan ja Jumalan (Pojan) syntymän, tai jonkinlaisen sielun pohjien yhtymisen.
"Itsensä menettäminen olisi silloin itsensä menettämistä eikä millään tavalla pelastusta." (B)
Heinämäen mukaan B:n tekstit huokuvat pikemmin kadotuksen kuin pelastuksen halua.

Olemisen perusta on tuhoutunut paljastuessaan.
"Hiljaisuus särkyi, koska sanoin...
Jokin lama sabaktani pysäyttää aina tarinani kulun huutaen kyvyttömyyttämme vaieta: minun on annettava merkitys merkityksettömälle: oleminen on aina annettu meille mahdottomana!" (B)

Tietämättömyyden yö ei paljasta B:lle mitään, ei anna mitään merkitystä millekään. On vain se yö, läpinäkymätön. Hän on totta kai, kuten ylläolevasta sitaatistakin näkyy, tietoinen näiden ilmaisujen paradoksaalisuudesta. Sanomattoman pukeminen sanoiksi on kieltämättä - vähän pöhköä. B etsii "liukuvia sanoja" kuten "hiljaisuus" joka on kuulemma sanoista "perverssein ja runollisin", "itse oman kuolemansa tae".
Eckhartille yö on yhtä musta, mutta se on myös Jumalan syntymän yö, vähän kuin takavuosina Beetlehemissä.
En minä tiedä mitä pitäisi ajatella. Tekisi mieli liittyä Eckhartiin, se on tutumpaakin, ainakin kielellisesti, hm, lohdullisempaa? Lohdullisuus tuo aina mukanaan itsepetoksellisen elementin. Todellisuus ei nimittäin välttämättä ole lohdullinen. Se on avoin, käsittämätön haava. Ei-tiedon yö.
No niin tähän on jäätävä, en tiedä on juuri se jäätävä juttu.

6 kommenttia:

  1. Tietää ei voi, ei valita valmista mallia. Katsoa ja kokea kaiketi voi, heittäytyä itse.

    VastaaPoista
  2. Oho, pelasin itseni lopullisesti pihalle jo heti alussa lukemalla lauseen "Aina on tietysti tarjolla jokin illuusio toivon perustaksi." luovasti: "Aine on tietysti tarjolla jonkin illuusion toivon perustaksi." Mietinkin, että jo oli yllättävä heitto.

    Ehkä kaiken selittää se, että juuri ennen tätä olin lukenut Gaudeamuksen katalogista Pentti Määttäsen "Toiminta ja kokemus - pragmatistista terveen järjen filosofiaa" -kirjan esittelyn:

    "Teos tarkastelee tietoon ja tietoisuuteen liittyviä ongelmia filosofisen naturalismin pohjalta. Ihminen on evoluution tuottama
    luontokappale, ajassa ja paikassa liikkuva lihakimpale, kehityskelpoinen ja kehityskeskusteluja käyvä apina, joka on hankkinut kyvyn valmistaa ja käyttää työkaluja ja laitteita, ajatella symbolien avulla ja luoda monimutkaisia sosiaalisia rakenteita. Miten tämä on voinut tapahtua ja mihin se perustuu? Tähän on kyettävä vastaamaan
    turvautumatta luonnon ylä- ja ulkopuolelta tuleviin transsendentaalisiin seikkoihin, aineettomiin ajatusolioihin tai Herran enkeleihin. Kysymys on vaikea, eikä siihen tässäkään teoksessa saada varmaa vastausta. Siinä kuitenkin väitetään, että eräät ongelmat
    on asetettava toisin, jotta osaisi hakea ratkaisua oikeasta suunnasta."


    Bataillen edessä nostan kädet heti pystyyn. Euroopan terävin mieli luultavasti nirhaisee ikävästi pelkästään ohi kävellessään, vaikkei edes yrittäisi, mutta muuten vastaukseni on ei, ei ole pohjaa ei perustaa ei, vaikken ole ihan varma kysyttiinkö tätä edes. Tai mitään. Ja pakkohan tässä on ottaa huomioon myös se, että Määttänen saatta olla oikeassa vähintään siinä, että kaikki kysymykset alusta loppuun on asetettu väärin. Ah, en tiedä. Vastaan mahd. oikeisiin kysymyksiin myöhemmin.

    Tässä muutama hetki sitten, kun olin yllättäen ihan varma siitä, että elämäni as i know it loppuu ja tähän mahdottomuuksien kuiluun liukuessani päädyn muun muassa asunnottomaksi, yksinäiseksi, hyljeksityksi ja nälkäiseksi, pohdin monenakin aamuna vessanpönttöä.
    Vuosituhansien kokemusperäisen ja luovan inhimillisen muotoilutyön täydellistä - ja kiiltävää - lopputulosta, jolla nököttäessään ihminen unohtaa, mitä oikeasti on tekemässä
    ja sen, mitä varsinaisesti on. Ajassa ja paikassa liikkuva lihakimpale, korkeintaan.

    Asunnottomana ja hyljeksittynä joutuisin etsimään pönttöjä asemilta ja uimahalleista,
    rakentelemaan riukuja laitakaupungin pakkasyöhön...ajatuskulku jatkui silloin nimenomaan niin, että sinä lyhyenä hetkenä, jona lipsahtaa järjestäytyneen yhteiskunnan sylistä syöksyyn kohti syrjäytyneiden järjestäytynyttä yhteisöä voi todellakin, juuri kun ohittaa ihmismaailmojen rakenteiden risteyskohdan, hetken tietää mitä on ja miksi on. Että totta hemmetissä itsensä menettäminen on itsensä menettämistä eikä millään tavalla pelastusta. Ruoka, lämpö, muutama yksinkertainen huvi - siinä kaikki mitä olemme, kaikki mitä on. Muu on valhetta, tympeää humppaa, ruoan, lämmön, huvin ja joutilaan mielen nikkaroimaa houretta.

    Maksaako vaivaa miettiä sen enempää sitä kuin tätä tai tuota, kun ei kuitenkaan tiedä mitä tapahtuu sinä hetkenä, jona ulkoiset olosuhteeni muuttuvat, struktuurit
    loittonevat horisonttiin ja jopa lause "itsensä menettäminen olisi silloin itsensä menettämistä eikä millään tavalla pelastusta" alkaa kuulostaa etuoikeutetun pönttöihmisen lohdulliselta itsepetokselta. Puhumattakaan siitä, mitä sitten, kun kaikki taas järjestyy - sellaistakin ehkä sattuu - ja seinät kohoavat ympärille, vesi juoksee, sänky on oma ja lämmin ja pehmeä ja lohtua tuo lohduttomuuskin.

    Että two women, one fat and the other slim, knitting black wool, siinä se.

    maijuh, joka missään nimessä ei seiso näiden sanojensa takana vaan syö ne heti kun silmä välttää. Nälkäänsä, ei huvikseen, tietenkään.

    VastaaPoista
  3. Ok, kuulostaa kohtuulliselta tuo "ruoka, lämpö, muutama yksinkertainen huvi". Kantaa kaivolta vettä, hakata klapei, hoitaa puutarhaa.
    Mutta opetapa se mielelle eli minulle! Se kun haluaa, paitsi kantaa kaivolta vettä, myös päästä ruotsinlaivalle juomaan kaljaa ja pelaamaan täyspottia rahojen ja ihmissuhteiden kanssa, ynnä katselemaan kauniita saaristomaisemia.
    Ei tyydy klapeihin tuo.
    Vähintään (ehkä laivan jälkeen...)luostariin tai lootusasentoon harjoittamaan meditaatiota ja kehittämään henkistä minuuttaan piruparka hinkuu.
    Mutta astelkaamme ihmisen tiellä sellaisena kuin se eteemme avautuu, älkäämme tehkö siitäkään eli mistään ongelmaa! Jos risteily maistuu, risteilkäämme! Jos pelit, pelatkaamme! Jos humppa, tanner tömisköön Lappeenrantaa myöten! Jos askeesin karvas kalkki maistuu kaljaa paremmin, sitä sitten kurkkuun kulauttamaan Pohjanmaan kautta vaikka erakoituvaan Kainuuseen!
    Perustattomassa eli perusteettomassa maailmassa on lopulta kaikki yhdentekevää, eli kaikki tekee yhden, kaikki tiet johtavat yhteen.("Moneus Ykseyteen", jos haluaa esittää mystikkoa.)
    Tuo Määttäsen Pentin kattaus kuulostaa ihan zen-arvoitukselta. On vastattava väärin, väärin esitettyihin kysymyksiin. Miten pullossa isoksi kasvanut hanhi pääsee ulos elävänä pulloa rikkomatta, jne. (Itse ehkä ensin rukoilisin ihmettä, sitten särkisin pullon ja paistaisin hanhen uunissa päivälliseksi.)
    Mutta Penttiäkin siis kiinnostaa mihin tämä perustuu. Uskon että kaikkia penttejä se kuitenkin kiinnostaa. On siis vastattava ilman ulko- ja tuonpuolisia, sepitteellisiä ajatusolentoja, kuten "jumalaa", "sielua", jne.
    Eli miten evoluution tuottama lihanpala tarkastelee oman olemassaolonsa perusteita?
    Miten sormi saadaan osoittamaan itseään? Minkälainen ääni lähtee yhden käden tapútuksesta? jne. En tiedä, ja olisi aika kummallista jos tietäisin...Pentistä puhumattakaan!

    Tuosta pönttösymboliikasta sen verran että onhan se kaunis ja kiiltävä esine, mutta oikeata iloa siitä on vain jos se on liitetty laajempaan kokonaisuuteen eli viemäriverkkoon. Ykseyteen! Irrallaan ja erillisenä siitä tulee vessan nurkassa muhiva, haiseva ONGELMA!

    Itse olen myös ollut jo aika pitkään sellaisen tunteen vallassa että elämä(ni?) "as I know it" on loppumassa, jonkinlaisen eskatologisen odotuksen vallassa siis.
    Nyt myös muutamat oikeat (eikä vain tunne-)struktuurit näyttävät olevan loittonemassa horisonttiin, mikä tietenkin vahvistaa lopun tunnelmaa. Mutta se ei ole kokonaan paha tunne tahi olo. Lohduttomuuskin lohduttaa tosiaan?! Toivottomuus on iloa ja vapauttakin!
    Sänky on lämmin ja pehmeä (ei liian), seinät kohoavat, vesi juoksee ja Impivaarassa saa vesijuosta.

    VastaaPoista
  4. Nooh, symboliikassani kyllä kaikki, mihin ihminen suinkin vapaa-aikanaan keksii ryhtyä lankeaa samaan yksinkertaisten huvien kategoriaan. Ainoa edellytys on, että se on jotain, mitä ruuan ja vessan etsimiseltä ehtii. Pytty taas kaikkensa yritti symboloida nimenomaan sivistystä, sivilisaatiota. Toisin sanoen, se todellakin liittyi juuri viemäriverkkoon, joka puolestaan verkottuu koko moderniin infrastruktuurimme, joka puolestaan verkottuu ajassa ja paikassa - sivilisaatioon. Olkoot, luovutan: siis kerta kaikkiaan jo muinaiset roomalaiset, ehkä tyhmät jopa pahaa aavistamatta tai peräti hyvää tarkoittaen, aloittivat tämän kirotun viemäröinnin, symboliikasta puhumattakaan. Eihän pönttö tai viemäriverkosto näiden analogioiden joukossa varsinaisesti tuore ole, mutta puolustaudun sillä, että taustalla tällä kertaa oli konkreettinen istuminen ja _ajatteleminen_ pytyllä. Väitän siis, että jos pytyt - ja siten myös meidät - irrotetaan verkostosta tulee itse kustakin (no pun, no no) pelkkä vessan nurkassa muhiva, haiseva ongelma.

    Mutta tottahan se kaiketi on, että, maailmassa, jossa kysymykset on kysytty, vastaus ei voi olla, että kysymykset on asetettu väärin. Valitsimmepa sitten perusteellisen tai perusteettoman maailman, ja valittavahan siis teoriassa on, vaikka käytännössä kysymyksenasettelun rajoissa häälymme turruttavan loogisesti ikuisesti välissä, on lopputuloksena ikuinen silmukka, jossa yhä mietimme samoja kysymyksiä, joihin ei paitsi voi, edes saa vastata. Jos peruste: = päämäärä + merkitys - vapaus / Laki =null ja jos perusteeton: - päämäärä + - merkitys - Laki / vapaus =null, joissa esim. sekä lohtu että lohduttomuus ovat vastauksia ja siksi vääriä. (Näitä kaavoja ei sitten muuten saa purkaa...eh, höm.) Luultavasti ”väärät kysymykset” on pelkkä kolmas variaatio samasta teemasta, koska tokihan niitä täytyy olla kolme, niin kuin kaikkea aina.

    Vaikeinta on ilmeisimmän hyväksyminen: on se mitä on on se mitä on on se mitä on. Ja tämän minä siis kuvittelin sisäistäneeni ennen kuin struktuurit pikkuisen tärähtivät.

    Vaan eihän näitä siis voi pohtia, ei kerta kaikkiaan voi. Tai minä en voi, koska voidakseen pitäisi joko tuntea *perinne" tai olla älykäs, ehkä peräti molempia. Kaiken tämän ja ohjelmointiluentojeni vaikutuksesta ajauduin kaiken kukkuraksi viikonloppuna lukemaan Alfred North Whiteheadia. "Actual entities--also termed Actual Occasions--are the final real things of which the world is made up. There is no going behind actual entities to find anything more real. ...The final facts are, all alike, actual entities; and these actual entities are drops of experience, complex and interdependent.".

    Silti, jos nyt jonkun puoleen saisin tai voisin kääntyä ei se olisi sen enempää Jumala, Buddha, Platonkaan kuin ANWkaan vaan olio-ohjelmoinnin alkeiskurssini opettaja. Jos jossain kohtaavat niin vastaus kuin kysymyskin niin hänessä. Mies osaa paitsi opettaa, puhua ja laskea myös käsitteellistää sekä piirroksin, kolmiulotteisin mallinnuksin että sanoin.

    Viimeisimmällä luennolla opin muun muassa, mikä on suomen kielen ilmaisuvoimaisin sana. Se on "ilmaisuvoimainen". Tähän ei pysty yksikään humanisti, joka jo tässä vaiheessa on purkanut sanan osiinsa ja kyseenalaistanut paitsi sen merkityksen myös ilmaisuvoiman. Jos kohta ei siihen pysty ehdoton enemmistö luonnontieteilijöistäkään. Ja sitten tämä pystyvä opettaja kaiken lisäksi puurtaa päivätyössään juuri niiden asioiden parissa, joita seuraamalla voisi halutessaan ja pystyessään muodostaa kirkkaimman käsityksen siitä, miten maailma nyt näin on mallillaan! Tästä on varmasti kirjoitettu enemmän kuin jumalasta, mutta olio-ohjelmointi nyt vain on nii-in mahtavaa. Seuraavaa pyydän tosin jo etukäteen anteeksi kaikilta niiltä, jotka oikeasti ymmärtävät näitä asioita. Mä olen siis hei oikeesti peruskurssilla.

    Raastavan kömpelöistä ja hitaista konekielisistä käskyistä on edetty ihmeellisiin oliohin, jotka eivät oikeasti ole mitään. Tai no: "... to be an abstraction does not mean that an entity is nothing. It merely means that its existence is only a factor of a more concrete element of nature" (ANW). Ne/he syntyvät ja kuolevat luojansa käskyjen ja halujen mukaan edustamaan jotain mallinnettavaa konkreettista tai abstraktia asiaa. Ne ovat siis todellisuuden (minkä?) jäljitelmiä, jotka jäsentyvät vain luokkiensa mukaan ja ovat siis luokkansa ilmentymiä. Sisäisen rakenteensa, käytöksensä ja viitteensä ympäristöön olio saa perintönä luokaltaan, mutta sen yksittäiset esiintymämuuttujat ovat sen ikiomia. Kaikkien olioiden yliluokka on tietenkin olioiden ylityyppi Object, josta kaikki luokat periytyvät. Kaikilla luokilla ja kaikilla oliolla on siis paitsi yhteys Objectiin myös sen rakenteita, tapoja ja viitteitä ympäristöön. Mutta luokalla voi olla myös omia alaluokkia (Object-kieli-sana-kirjain, Object-eläin-lintu-varis jne. jne.), jotka teoriassa voisivat muodostaa valtavan haarautuvan rihmaston, jossa alaluokat perivät yläluokkiensa ominaisuuksia. Ja sitten oliot ovat mutatoituvia. Jos kirjoitat kynällä paperille sanan on tämä sana lopullinen, mutatoitumaton. Jos teet virheet, sinun on kummattava virhe tai yliviivattava koko sana ja kirjoitettava uusi viereen. Kun kirjoitat sanan tekstinkäsittelyohjelmalla, voit deletoida virheen ja korjata sanan ilman uuden sanan luomista. Virheellinen versio (vai mikä?) katoaa puff eikä kukaan koskaan enää voi sitä löytää. Ihmeellistä tässä kaikessa onkin, että oliot todellakin täten ovat todellisia ja läsnä myös todellisuudessa (missä?) as we know it. Tai as we knew it, vaikkei mikään muutukaan, koska ”change is merely successive becoming”.

    Luokkia luodaan jatkuvasti lisää. Maailma on täynnä valmiiksi kirjoitettua koodia, jota voidaan periyttää aina uusille ja uusille alaluokille ja niiden olioille. Kukaan ei enää pysty jäljittämään joko tahallaan kätkettyjen ja moneuteen kätkeytyvien koodinpalasten alkuperää (!). Yhä useammat ja useammat tavikset (minä) osaavat käyttää olio-ohjelmoinnin käteviä valmiita luokkia ja tehdä aina vain uusia ja uusia ohjelmia. Kun virhe tapahtuu, kukaan ei voi sitä löytää ja vaikka löytäisikin, harva osaisi tehdä sille mitään. Tietojenkäsittelytieteen laitokset käyvät hävityksi tuomittua taistelua tätä vastaan yrittäessään opettaa oppilailleen ohjelmoinnin perusteista lähtien. Niin, että maailmassa olisi edes muutama Valittu, joilla olisi taito ja kyky pelastaa meidät, jos (kun?) jokin menee pieleen.

    Mikä pätee vessanpönttöön, pätee tähän. "It is a profoundly erroneous truism, repeated by all copy books and by eminent people when they are making speeches, that we should cultivate the habit of thinking of what we are doing. The precise opposite is the case. Civilization advances by extending the number of important operations which we can perform without thinking about them”, sanoo ANW enkä tiedä, pitäisikö sille antaa anteeksi tuo ankea edistysusko vai pitäisikö siihen paneutua ihan ajatuksella. Ei se nyt aivan yksi yhteen näytä niinkään menevän, että vessanpöntön säästämä aika ja vaiva kumuloituvat hengästyttävinä edistysharppauksina. Kuten todettu, ihminenhän aina vain haluaa "päästä ruotsinlaivalle juomaan kaljaa ja pelaamaan täyspottia rahojen ja ihmissuhteiden kanssa, ynnä katselemaan kauniita saaristomaisemia". No, ehkä sitten on edistystä se, että niin kamalan monet voivat näin tehdä…ei kai? Ja entä jos on se mitä on on se mitä on on se mitä on niin niin vain on, vai? Ai, mun pää. En mää jaksa miettiä.

    Tässä vielä loputkin valmiiksi copy-pastettavaksi tarjolla olleista Whitehead-lainoista: "We think in generalities, but we live in detail. / In formal logic, a contradiction is the signal of defeat, but in the evolution of real knowledge it marks the first step in progress toward a victory. / There are no whole truths: all truths are half-truths. It is trying to treat them as whole truths that plays to the devil. / But you can catch yourself entertaining habitually certain ideas and setting others aside; and that, I think, is where our personal destinies are largely decided. / Familiar things happen, and mankind does not bother about them. It requires a very unusual mind to undertake the analysis of the obvious. / The only use of a knowledge of the past is to equip us for the present. The present contains all that there is. It is holy ground; for it is the past, and it is the future. / The art of progress is to preserve order amid change and to preserve change amid order / You may polish up common sense, you may contradict it in detail, you may surprise it. But ultimately your whole task is to satisfy it.”

    Ja yhtään enempää ei sitten olekaan syytä lainata, koska en edes tiedä, miten tämä polku nyt tänne minne lie panpsykismin juurelle johtikin. Ilmeisesti en koskaan päässyt irti itse luomastani "Aina on tietysti tarjolla jokin illuusio toivon perustaksi." / "Aine on tietysti tarjolla jonkin illuusion toivon perustaksi" ongelmasta. Onneksi olen sentään kirjoittanut niin pitkään ja niin sekavasti, ettei kukaan koskaan enää voi löytää tästä päätä, häntää, perustaa tai pohjaa. Tai löytää ja varsinkaan korjata kaikkia mutatoituvia ajatus- ja kielivirheitä. Hah!

    mh, ai niin: "It is as true to say that God is permanent and the World fluent, as that the World is permanent and God is fluent. It is as true to say that God is one and the World many, as that the World is one and God many. It is as true to say that, in comparison with the World, God is actual eminently, as that, in comparison with God, the World is actual eminently. It is as true to say that the World is immanent in God, as that God is immanent in the World. It is as true to say that God transcends the World, as that the World transcends God. It is as true to say that God creates the World, as that the World creates God"

    Ps. ”I have suffered a great deal from writers who have quoted this or that sentence of mine either out of its context or in juxtaposition to some incongruous matter which quite distorted my meaning, or destroyed it altogether." Auts. Sori.

    VastaaPoista
  5. Sen mikä on, on oltava kaikkien struktuurien tärähtämisen ja jopa hajoamisen jälkeenkin. (Katso kuinka suvereenisti jaan ohjeita olemassaololle..!)
    Verkko on vaikka pönttö räjähtäisi.
    Pönttö menee aina ennen pitkää päreiksi mutta telkkä ja pappi etsivät aina uuden pesä- tai saarnapöntön. Tätä ei tule ymmärtää jälleensyntymisanalogiaksi. En tiedä kuinka tämä tulee ymmärtää, though.

    Rihmasto jää vaikka sienet on syöty ja siirtyneet sittemmin pönttöön.

    Ei. Se jää vain vähän pidemmäksi aikaa.
    Hajoaa sitten vasta.

    Voi kun tietäisi jotain. Silti, tiedonkin voi vetää pöntöstä alas.

    "Niin joutuin menee ohi kaikki mikä menee,
    kuolee niin nuorena jumalten edessä sitten kun kuolee! Kaikki on niin vähän!
    Mitään ei tiedä, kaiken vain kuvittelee.
    Ympäröi itsesi ruusuilla, rakasta, juo ja vaikene. Muu ei ole mitään." sanoo Pessoan lause, kontekstistään irti repäistynä, orpona, tuhottuna.

    VastaaPoista
  6. Ohjeistukset olemassaololle lienevät ihan paikallaan. Kuulostaa sitä paitsi, tuota, mukavan ilmavalta.

    Mutta ruusut ovat kalliita. Ja vaikeita kasvattaa talvisessa suomalaismetsässä. Juominen siellä onnistuu, mutta kallista on sekin.

    Vaikenemista kannatan aina, ehdoitta, marmattamatta.

    VastaaPoista