tiistai 31. maaliskuuta 2009

Kävin junalla Pietarissa työmatkalla pitämässä yhden saarnan ja raamattutunnin.

Juna on minusta hieno tapa matkustaa, varsinkin kun kustantava taho on toinen kuin itse.

Sibelius Helsingistä Pietariin maksaa muuten vain muutaman euron enemmän kuin pendolino Turusta Helsinkiin! Kuka nämä hinnat oikein laskee ja säätää?

Asemilla on hauska katsella sivuraiteita ja niille hylättyjä vaununrotiskoja, ja myös sitä jokaisen asema-alueen perällä kyhjöttävää rakennusta, jonka kauan sitten päättynyttä tehtävää saattaa satunnainen matkailija mielessään arvuutella, ja jonka seiniin huppariapina on käynyt ruiskimassa imbesillejä, käsittämättömiä hieroglyfejä, jotka kenties ovat kyseiselle piruparalle itselleen tärkeitä tai ainakin vitun siistii.

Vainikkalassa siirrytään toiseuteen, Äiti Venäjän mielettömän laajaan ja muutenkin mielettömään syliin.
Tämä äiti levittää kätensä (en viitsinyt että jalkansa) leveämmälle kuin mikään muu äidinmaa maailmassa.
Jos tästä rajalta lähdetään junailemaan itään, saavutaan vuorokausien keskeytymättömän matkaamisen jälkeen Tyynen Meren rannalle Vladivostokiin, ja ollaan vielä samassa maassa.
Jos sen sijaan lähdetään lounaaseen ja tehdään samanpituinen matka, reissataan läpi eteläisen Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Saksan, Ranskan, Espanjan, Marokon, ja pitkälle keskiseen Afrikkaan ennenkuin tullaan sikäläiseen vladivostokiin.

Että se on iso, Venäjä!
Ja kuitenkin puhutaan esim. Suomen ja Venäjän suhteista ikäänkuin kyseessä olisi kaksi hyvinkin tasavertaista toimijaa "maan kansain katseen alla".

Pah, finni me olemme äidin poskessa, siitä nimikin, Finlandija. Emme paljon paina. Tosin tässä analogiassa finni voi paljon paremmin kuin emo-organismi, mamma-alien.

(Nyt kun on vietetty näitä kansojemme suhteiden muuttumisen 200-vuotisjuhlia, on muodostunut vaikutelma ettei oikein tiedetä mitä pitäisi juhlia, ja kenen kanssa. Ei se mitään, juhlia voi silti. Jos ei muuta niin kansojen silmitöntä, sattumanvaraista, säälimätöntä ja säädytöntä heittelehtimistä saatanallisen kohtalon kourissa.)

"Äidinmaa" vs "isänmaa" on Venäjästä puhuttaessa sopivaa sikälikin että äiti, näin olen ymmärtänyt, on venäläisen elämän kulussa se Juttu.
Isä on sekundaarinen ilmiö, jos on mitään.
Miehet kuolevatkin keskimäärin alle kuusikymppisinä, ryypättyään sitä ennen itsensä ulos kaikista sosiaalisista kuvioista ja perhepiireistä.
Tältä ainakin tilastot näyttävät, ja tältä kuulopuheet kuulostavat.

Viipurin asemalla kaksi eteläamerikkalaista nelikymppistä liikemiehen näköistä toiviomatkaajaa saa Isolta Äiskältä kenkää. Jos ymmärrän oikein, kummallakaan ei ole viisumia mutta toinen olisi silti saanut edetä Kannakselle ja vain toiselta se vaadittiin.
He ovat toinen Chilestä, toinen Venezuelasta. En saa selvää kumman ongelmasta on kyse. Mitä? Pääseekö joku Venezuelan tai Chilen kansalainen Venäjälle ilman viisumia mutta suomipoika ei?

Kun mietin asiaa tarkemmin, närkästykseni haihtuu, matkustajamäärät ja -ongelmat taitavat olla eri kategorioissa.

Eteläamerikkalaiset jäävät pitkähkön, paljon "nix ponimai"ta sisältäneen pulinan jälkeen Viipuriin asemalaiturille kuin kaksi hämmentynyttä, liian kauas lentänyttä trooppista lintua odottamaan paluukuljetusta jonnekin.

Kiva paikka odottaa tämä Viipurin assa...
Koko kaupunki näyttää junan ikkunasta onnettomalta, eksyneeltä. Tuntuu että varsinkin maaliskuun sohjossa junan penkki ja ikkuna ovat parhaat mahdolliset välineet kaupunkiin tutustumisessa.

Täälläkin synnytään, eletään, kuollaan, syödään, varsinkin juodaan, rakastutaan, rakastellaan (ehkä kaunehimmassa, ihanimmassa Monreposin puistossakin, no jo on kumma jos ei siellä!), petytään, vihataan, kyllästytään, ollaan onnellisia ja onnettomia, käydään töissä, ei käydä töissä, ollaan nuorisosta huolissaan, hylätään se kaduille, pelästytään kyhmyä kainalossa, mennään näyttämään sitä kälyiselle lääkärin vastaanotolle, ollaan helpottuneita, ollaan kauhuissaan, näissäkin kaameissa kerrostaloissa tätä kaikkea.
Ei täälläkään olla vain suruissaan ja onnettomia, vaikka se tietenkin kattava perusvire onkin, kuten muuallakin maailmassa.

Matka jatkuu läpi kaikkea mahdollista hyvää tarkoittaneiden kommunistien raiskaaman Kannaksen.
Junan ikkunasta katsoen kaikki on vinossa. Talot, puhelintolpat, rakennustarvikepinot, jopa - ja se on jo salaperäisempää - metsän puutkin! Kun nekään penteleet eivät kasva suorassa tässä maisemassa, alan jo epäillä että minulla on jotkin ideologiset taikalasit silmilläni.

Uskomatonta kyllä, myös Sibeliuksen vessan saippuahökötys lakkaa toimimasta heti rajan ylityksen jälkeen, kuin tietäisi se että ei ole pakko enää suoltaa sisintään ulos, ja lännen malliin olla kaikkien kanssa, kaikkialla, nyt ja aina, vaan on lupa olla pidättyväisempi, valikoivampi.

Kaikki rakennukset ovat joko hajoamassa tai keskeneräisiä, ja rumia kuin perkeleet.

Kommunismi tuhosi kaiken muun luomisvimmansa kylkiäisenä myös venäläisten arkkitehtonisen älykkyyden.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen on rakennettu pelkkää juosten ripuloitua paskaa.

Matkalukemisena minulla on ranskalaisen kulttikirjailijan (Ranskan vihatuimmaksi kirjailijaksi mainitun) Michel Houellebecqin esikoisromaani Halujen taistelukenttä. Takakannessa The Guardianin arvostelija luonnehtii sitä kirjaksi joka on "helppo niellä, kuin pilaantunut osteri".

Se nieltyy tosiaan helposti viiden tunnin matkalla Helsingistä Pietariin. Kaikin puolin ihastuttava kirja.
"Saavuttaakseni tavoitteeni, joka siis on filosofinen, minun on karsittava. Yksinkertaistettava. Tuhottava yksi kerrallaan hirmuinen määrä yksityiskohtia. Siinä minulla on apua historiallisen muutoksen yksinkertaisista kuvioista. Maailma yksinkertaistuu silmiemme edessä, televiestinnän keinot kehittyvät, asuntojen sisustus monipuolistuu uusien laitteiden myötä. Ihmissuhteet käyvät yhä mahdottomammiksi, mikä vähentää samassa suhteessa tarinoita, joista elämä koostuu. Ja vähä vähältä kuoleman kasvot tulevat näkyviin kaikessa komeudessaan. Kolmas vuosituhat alkaa hyvin." (M.H.)

Tavaan ohikiitävän aseman nimen vaikka se on kirjoitettu kyrillisesti: Levasovo. Hyväntahtoiset kommunistit murhasivat täälläkin tuhansia, ja taas tuhansia.

Sibelius tulee Pietariin, säveltäjämestarimme, kansallisten tuntojemme tulkki, lopussa hitain lonksutuksin, kuin varoen säikyttämästä jättiläistä talviuniltaan. Viimeinen liuku on todella pitkä ja hidas mutta kyllä se kuitenkin lopulta pysähtyy.

Pietari on kaunis ja valtava.
Apostolinkyyti vaatii paljon suomalaista sisua, vaikka apostolilla onkin ruotsalaiset eccot kyytipoikinaan.
Onneksi Pyhän Marian seurakunnan tiedotussihteeri tiedottaa minulle ystävällisesti ja henkilökohtaisesti metrokäyttäytymisen salaisuudet. Kun menee luukulle sata ruplaa kädessään ja sanoo "pjat", saa viisi kolikkoa joista yhdellä sitten pääsee itse putkeen.

Tästä eteenpäin kun tarvitsee asioida metroluukulla, toimin aina oppimallani "pjat"-metodilla, vaikka en tarvitsisi enää kuin yhden. Muut lukusanat kun jäivät kysymättä.

Metro on syvällä suossa, mutta ei "syvältä" vaan hieno ja toimiva.
Voisin matkustaa täällä ees taas ja taas ees koko viikonlopun.
Tuubi on kuin Äiti Venäjän kohtu tai munanjohtimet.
Ulkona iskee vastaan kylmä tuuli, koordinaattien alituinen tutkailu ja muut ulkomaailman ilkeydet, mutta sisällä vallitsee lämpö ja rauha.

No, on näissä johtimissakin meitä elämän yrittäjiä, solurakenteita monenlaisia. Nuori mies tulee näyttämään lappua kädessään, njet ponimai, näyttää kolikoita ja anoo katseellaan, annan kympin ja tunnen itseni erittäin laupiaaksi samarialaiseksi, myöhemmin lasken päässäni paljonko laupeuteni oli euroissa, ja kun päädyn 20 senttiin, antamisen ilo laimenee vähän mutta ei poistu kokonaan, niin halvalla saa ihminen näissä putkissa hyväntekijän mielen.

Majoitun Moskova-hotelliin.
Samoin tekee vain kourallinen muita. Hotellissa on yli 800 huonetta, mutta käyttöaste näyttää olevan alle 10 prosenttia.
Tuntuu kuin omistaisin yksin koko sata metriä pitkän kuudennen kerroksen. Kolmen päivän vierailuni aikana tällä käytävällä ei näy eikä kuulu yhtäkään toista fyysistä hahmoa.

Mutta huoneeni ikkunasta näkyy Dostojevskin hauta, ja hotlan alakerrassa on uudehko Prisma. Huomaan että näistä kahdesta viimeksimainittu on itselleni verrattomasti merkittävämpi lyhyen vierailuni aikana.
Mietin mitä tämä huomio itsestäni paljastaa, mutta en päädy mihinkään tulokseen.

Kun nousee metrosta Gostiny Dvorin asemalla ja lähtee kävelemään luterilaista Pyhän Marian kirkkoa kohti, vasemmalla on valtaisa Kazanin katedraali. Sillä on syli auki, kaksi hervotonta sivusiipeä kurottuu Nevski Prospektia kohti, kuin sillä olisi ollut jotain asiaa mutta asia unohtunut jo kauan sitten.

Kävelen sen pihan läpi ja mietin mitä tapahtui. On Marianpäivä, evankeliumikirjan tekstit puhuvat alhaisuudesta, nöyryydestä, hengen köyhyydestä ja sen sellaisesta. Miten tästä hengen köyhyydestä pääsikin vain parissa vuosituhannessa kehittymään tällainen pönäkkä katedraalinen megalomania.

Jotain sotkua siinä oli, jokin väärinkäsitysten suma, nyt ollaan tässä, ja näillä mennään.

Luterilainen seurakunta on sentään köyhä, täällä. Myös suomen kieli on täällä, hm, köyhää, luulen että vetelee viimeisiään vallan.
Mikä sen pitäisi hengissä edes köyhänä, ei mikään.

Pidän saarnani, avustan ehtoollisessa, ja lähden ajelemaan tuubeissa.
Vasilinsaarella käyn tervehtimässä Suomenlahtea. Yritän kysellä Rasputinin hukuttamispaikkaa, mutta sitä ei oikein osattu neuvoa, eikä vähiäkään neuvoja vastaanottaa. Neuvontatoimi ei yleensäkään ole pietarilaisten ykkösosaamisaluetta, eikä venäjän kieli minun.

Olisin vain moikannut sadan vuoden takaista pappismiestä, rankkaa munkkia, vaikeimman kautta tapettua.

Pietari on kärsinyt helvetillisesti historian aikana.
Paavo Rintala kirjassaan Leningradin kohtalonsinfonia esittää että myös edustamallani kansalla, meillä finneillä, on ollut oma luovuttamaton osuutensa tuohon kärsimykseen toisen maailmansodan tuoksinoissa, pohjoisen rintaman sulkijana.

Mietin sitä ensin vakavissani. Sitten huomaan etten mieti sitä enää vakavissani. Piirittäjät ovat jo kuolleet, piiritetyistä puhumattakaan.

Leningradin piiritys oli järkyttävä, kaduilla kuoli porukkaa nälkään, seisoville jaloilleen.
Nyt näillä samoilla kaduilla kävelee järkyttävän kauniita naisia.
Adjektiivit taipuvat moneen, samoin tekee tämä kaupunki.

Pidän kirkossa raamattutunnin jonka aiheeksi keksin hätäpäissäni yhteyden Saarnaajan "kaikki on turhuutta" -filosofian ja vuorisaarnan huolettomuussanoman välillä, ja paasaan siitä puoli tuntia, olen aika innoissani.
Puheeni tulkataan mikä saa minut tuntemaan itseni amerikkalaiseksi born again -herätyssaarnaajaksi.
Seurakunta ei ehkä ole yhtä innoissaan, en tiedä.
Pidättyväistä ryhmää, inkeriläiset.

Paluumatkalla Sibeliuksessa yhytän tupakkakopissa virolais-venäläis-suomalaisen naispuolisen seurakunnan, ja rojahdan heidän keskuuteensa kuin ukko Rasputin, the late.
Tosi hauska porukka, ja sen myötä loppumatka.
Samppanjaa valui kurkkuun kuin väkeä Pietarin metroon, non stop.

Helsingin asemalla käy ilmi että kaikki tilaisuuteen osallistujat luulivat koko ajan että kaikki muut tuntevat entuudestaan kaikki muut, ja että vain itse olen ulkopuolinen. Istun aseman yössä penkillä ja mietin asiaan kätkeytyvää opetusta (en tietenkään miettinyt, mutta niin blogissa voi valehdella).

Opetus on tämä: Muilla ja muualla on alituiset bileet, minä vain olen aina niistä ulkona ja yksin.

Turun juna peruuttaa laiturille, ja matka jatkuu länteen auringon perässä.
Emme saa sitä kiinni.

1 kommentti:

  1. Mainio pappa oli se sen maan Bulgakov, muuten. Niin paha tupakkimies että poltti yhden manuskriptin kun sätkäpaperit loppu. Talk about nikkikset...Mitenkähän hyvä kässäsi meni?Saatana saapuu Moskovaan -romaanin alkumilleillä raitiovaunu ajaa Malaja Bronnajalla kriitikko Berliozin päälle,koska palvelijatar Marushka tai Annushka tai mikä hänen nimensä nyt olikaan,on vahingossa läikyttänyt auringonkukkaöljyä kadulle ja Berlioz liukastuu siihen kohtalokkain seurauksin.Raitiovaunu leikkaa Berliotzin pään irti.Tämän kaiken oli outo ulkomaalaisesta vaikuttava mies kertonut hänelle muutamaa hetkeä aikaisemmin Patriarakan lampien puistikossa,mutta hän ei ollut uskonut.Moskovassa ei mikään tapahtunut sattumalta vaikka siltä saattoikin näyttää.Bulgakovin maailmassa tapahtumat olivat olemassa henkisellä tasolla ennen kuin ne materialisoituivat...Mitäs siihen sanot?Entäpä Pietarissa?Siinä B:n tekstissä on muutamia aika nasevia kohtauksia myös syöpään sairastumisesta ja oman elämän hallinnasta... Täytynee kerrata...

    VastaaPoista