perjantai 29. tammikuuta 2010

Frutti di mare

Rooman kotoisuus saattaa selittyä yksinkertaisestikin. Kaupunkihan on kuin Turku, isompi vain.
Seitsemän kukkulaa, niiden välissä virtaa kurainen joki.

Tiberissä on yksi saari, Isola Tiberina.
Aurajokeenkin paljastuu joskus loppukesäisin saari, heti Tuomaansillan alapuolelle, kun vesi on matalalla. Joku oli kerran vienyt sinne tuolin. Se oli hauskan näköinen, vaikka vinossa ja viraton savisella saarimättäällä.

Ongin pienenä Aurajoella Liedossa. Yleensä tuli kiiskiä, joskus ahven tai minikokoinen lahna.
En pystyisi koko toimeen enää. En kaivamaan matoja, katkomaan niitä kaivuutyössä, en missään tapauksessa työntämään sellaista koukkuun. (Melkein kuin tuntisin että joku iso työntää oman päälakeni läpi rautakankea.)
En kykenisi katselemaan sätkivää kiiskeä siiman päässä, en myöskään irroittamaan sitä.
Muistan kuinka sintti jännitti lihaksensa melkein uuksi, kun yritti epätoivoisesti ja vaistomaisesti päästä irti koukusta, takaisin veteen, sille ainoaan tuttuun elementtiin.
Uskomatonta kyllä, äiti kokkasi niistä pienistä piikkikasoista jonkinlaista keittoa! Jota syötiin!

Kerran otti onkeeni pitkä, häijyn näköinen otus, sen on täytynyt olla nahkiainen. Pelästyin niin että huusin, hukkasin tasapainon, pudotin ongen veteen ja mätkähdin istualleni saviseen rantapenkkaan. Näky oli täysin odottamaton, lähes kammottava.


Eräällä Rooman kukkuloista, Caeliuksen, on San Giovanni in Laterano -kirkko. Se on rakennettu silloin kun Turun kukkulat olivat vielä pentuja, oikeastaan saaria.
Kirkon pihalla on Egyptistä ryövätty obeliski. Se on ajalta jolloin esim. Kakolanmäelle ei olisi mahtunut kuin yksi tuoli, sen korkeimpaan kohtaan, virattomana. Ei edes leivätöntä pöytää sen lisäksi.


Paavilla on Lateranossa oma tuoli. Sitä ei saa kukaan muu lähestyä, koska Isä kantaa Pietarin henkistä perimää. En tiedä miten se siihen liittyy. Ja kantaako edes.
Olisiko kalamies-Pekka itse ollut noin tarkka tuolistaan.

Onko viraton tämäkin tuoli. Kuva ainakin on vinossa.



Seurakunnan tuolit paavin valtaistuimen edessä on ostettu Vatikaanin Tarjoustalosta. Samanlaisia näkee ja istuu Auran rannan terasseilla kesällä.
Kuva paljastaa niiden olemuksen: ne ovat kuin läpinäkyvää, poispyyhkäistävää vaahtoa ikivanhan mosaiikkilattian pinnalla. Kuin haamutuoleja.


Virallinen tuoli Lateranon veskissä. Syötyjen kalojen portti takaisin jokeen, omaan elementtiinsä.






Kun katsoo kerran, vain yhden ainoan kerran, kaiken tyhjään pohjaan, on kuin kiiski koukussa, mielii takaisin, ei pääse.
Ei auta sätkiminen, tulee syödyksi. Muuttuu.
Sulaa kuin outoon rakkauteen.
Ei pääse irti enää.
Melkein kauhistuu, putoaa istualleen.

Ei mieli mitään, ei sydän mitään, ei tiedä mitään.
Pohjaton kaipaus vain, kohteeton.


Kirkon matkamuistolassa nuori myyjätärnunna flirttailee kainosti turistinuorukaisen kanssa. Kauppa on pieni mutta uteliaisuuttani yritän viivytellä, tutkailla tuotteitaan kuin olisin aikeissa isoihinkin uskonnollisiin tilpehööri-investointeihin. Tarkkailen sivusilmin, voi noita nuoria.
Asetelma on kutkuttava. Onkohan tuo mennyt jo antamaan jonkin lupauksen. Tapetaanko hänet, jos pettää. Roviolle kohotetaanko.
Voittaako kaipaus rovion.
Lataus näyttää olevan kunnossa, mutta sytytyslanka on ehkä turhan pitkä ja liian monella mutkalla johtaakseen kovin isoon jysäykseen. Mistä minä tiedän.

Poistumispaine ylittää uteliaisuuspaineen. Kassalla iäkkäämpi nunna katsoo minua, sitten nuoria, taas minua. Rypistää otsaansa muka paheksuvasti, mutta hymyilee sitten hyväntahtoisesti.
Luultavasti nuorta nunnaa ei tapeta.

Giovannin piazzalla löydän pizzerian, jossa tilaan frutti di mare -salaatin. Jonka syön.
Äyriäiset tulevat minuun ja minuksi.
Viimeistään iltaan mennessä ne ovat sulautuneet kokonaan ruumiiseeni. Ne ovat joka solussani.
Aivosoluissa ne muodostavat ilmiön, jota yleisesti kutsutaan ajatteluksi.
Ajattelu on nyt meren hedelmien värähtelyä.
Makaan sängyllä, ja ajattelen näin: simpukka aivoissani ajattelee "simpukka aivoissani".

Siitä tulee jännä olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti