tiistai 30. maaliskuuta 2010

Malkamaanantai:

Pietari kieltää Jeesuksen ja kirjallisuuden historian tunnetuin kukko kiekuu.

Pietarista tiedetään enemmän kuin kukosta. Hänestä on kirjoitettu paljon, hän on itsekin kirjoittanut, bestsellereitä vieläpä.
On muodostettu kaavioita miehen persoonasta. Havaittu impulsiiviseksi ja jääräpäiseksi, kirkon kukkoilevaksi kallioksi.
On rakennettu valtavasti kirkkoja hänen nimelleen ja nimessään, se kristikunnan suurinkin Roomassa.
Ja Liedon kirkko tietysti. Mahtimies kirkon historiassa kerrassaan, Pietari.




Kukollakin on tämä yksi Jerusalemissa. "Kukonlaulun kirkko". Mahtikukko kirkon historiassa.
Pietarin häpeän kukolla on lähiomainen - kunnian kukko.
Tämä tunnetaan lähinnä negatiivisen toimintansa kautta, ei-laulamisen. Jäätävä hiljaisuus joka seuraa toimintaani, se että kunnian kukon laulua ei kuulu, kertoo karua viestiä epäonnistumisesta.
Elämän luonteeseen kuuluu, että kunnian kukon positiivista palautetta kuulee harvoin.
"Ihminen on pyrinnöissään performatiivisesti epäonnistuva olento, joka samalla uskoo omaan tärkeyteensä, täydellistymisensä mahdollisuuteen." (Tuomas Nevanlinna)
Nevanlinna näkee epäonnistumisessa - ja jopa synnissä - tiettyä komiikkaakin. Ihminen kompastuu (vaikka banaanin kuoreen) mutta jatkaa silti aina eteenpäin.

Kukolle on jäänyt kulttuuri-, ja uskonnonhistoriaan myös eräänlaisen herättäjän ja valvojan rooli. Tuuliviireissä kukko on yleinen aihe. Siellä sen tehtävänä on näyttää mihin suuntaan nyt tuulee.
Ainakin pohjois-eurooppalaisen pedagogiikan historiassa kukko on ollut päättäväinen ja viisas opetuksen valvoja, aapiskukko.
Tämä kukko osaa käyttää sekä karttakeppiä että porkkanaa tiedon - lähinnä lukutaidon - perille saattamiseksi. Ja tarvittaessa, urospuolisuudestaan huolimatta, jopa munia palkintoja opin ja muun hyveen tiellä pärjänneille.



Mikä sai sen yhden kukon tuolle kohtalokkaalle pihalle juuri tuolloin? Sattuma? Johdatus? Ovatko ne sama asia? Jälkiviisastelua kumpikin?
Ehkä kanalassa oli tullut jotakin sanomista, ja tämä yksi päätti lähteä jaloittelemaan temppelin tienoille, ja jaloitteli itsensä samantein maailmanhistoriaan. Kiekui maailmankirjat uusiksi... 

Tekstin mukaan vain Jeesus oli tietoinen toimija tuona yönä, jopa maagisen tietoinen. Hän ennakoi eli ennusti kummankin olion käyttäytymisen.
Kukko ja apostoli vain lukivat mitä sisäiseen käsikirjoitukseensa oli kirjoitettu.
Pietarille oli tuossa replikoinnissa varattu performatiivisen epäonnistujan rooli. Opetuslapsen viimeinen lause lajitoverille, häntä syyttäneelle miehelle, oli: "En käsitä, mistä puhut."
Sitten kukko lauloi.
En käsitä, mistä ihminen puhuu, mutta kukon puheen käsitän. Olemme samalla tasolla; kanalasta ulos potkittu ja kuvitelmistaan riisuttu wanna be -uskonsankari.

En käsitä mitä itsekään puhun. Vain että kaikki kiellettävissä oleva on kiellettävä. Ihmiset, jumalat ja vapahtajat.
On päädyttävä "hiljaiselle aavikolle" (Eckhart), sinne on saavuttava ihmisten, jumalten, kukkojen ja kaiken muunkin, ja vaiettava.
Jakamattomalle perustalle, jossa sen enempää häpeän kuin kunniankaan kiekuna ei kuulu.
Koska sen ulkopuolella ei ole mitään, ei ole uhkaakaan eikä pelkoa. Olla täysin suojassa ilman minkäänlaista suojaa.

"Jos ihminen näkee kaikki elävät olennot ikäänkuin ne olisivat hänen ruumiissaan,...,silloin hänen ei tarvitse suojella itseään muita vastaan... Hän käsittää kaikkien olentojen ykseyden, ja aistiharhat ja murhe häviävät." (Isavasja upanishad)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti