torstai 28. lokakuuta 2010

Pata joka ei lakannut kiehumasta

Köyhä, nälkäinen tyttö sai metsässä tapaamaltaan mummolta taikapadan. Kun sille sanoi: "Kiehu, pata, kiehu!", se täyttyi heti puurosta jolla köyhän kelpasi täyttää vatsansa. Kun sanoi: "Seis, pata, seis!" pata herkesi puurotyöstään. Mutta kävi kerran niin että tyttö oli poissa, ja äiti halusi puuroa. "Kiehu!" -komento onnistui, mutta kielto ei muistunut äidin mieleen. ”Ei enää!” tai ”pysähdy!” ei toiminut. Puuro pursusi yli äyräiden, pitkin kylän raittia. Pata totteli vain "seis!" -käskyä.




En ollut vielä puhekykyinen mutta tolpillani pysyin jo, kun seisoin kotini takapihalla ja katsoin kauhun vallassa, kuinka pyykit lepattivat tuulessa narulla.

Mikä pyykeissä on?

Lepattavat. En osaa puhua.
Lepattavat jotenkin pahasti.

Jotain irtoaa ja lentää pois.
Minne se lentää? Tuleeko takaisin?
Mikä on?


En osannut puhua, mutta parkua minä osasin. Itku ei loppunut.
Minä olin lapsena melkein mykkä. En saanut (eikä minusta saanut) pitävää otetta.
Elämä oli minulle alun perinkin lähes mahdoton tehtävä.
”Mikä sinun on?”
Mikä sinun on?


Löysin Liedon kirjaston, ja outous hellitti vähän. Lauseita tuli, ja ne tyydyttivät nälän, niitä riitti.
Tulin kirjastoon kuin synnyin kotiin.

Muutuin lännensankariksi. Kaveerasin toisten upeiden urhojen kanssa, vaikka oikeasti olin yksinäinen ratsastaja. Hiukan vahvempi, hiukan nopeampi kaikkia muita. En paljon, mutta tarpeeksi.
Istuimme nuotion valopiirissä pimeällä preerialla.
Joku näppäili banjoa kaihoisasti, varmaan kotipuolen tyttö mielessään.
Vitsailimme karskisti keskenämme, mutta olimme silti valppaina koko ajan uhkaavien punanahkojen varalta. Emme halunneet menettää päänahkaamme.
Luihuja lainsuojattomia oli myös. Ne haastoivat minut usein kaksintaisteluun, maineeni oli kiirinyt laajalle. Ammuin ne vaivattomasti pois, usein haastaja ei ehtinyt edes viedä kättä pistoolilleen.
See you in hell.


Metsästin leijonia Etelä-Afrikan savanneilla. Erään sikäläisen joen rannalla opin ensimmäisen kerran, miten kiihottava alaston nainen voi olla. Puuro alkoi pursuta yli päivittäin. En unohda Amyä koskaan. Tapaammeko taivaassa?
Kotijoen rantatörmillä tuli toisia kivoja tyttöjä, jotka tunsivat padan ja puuron taian, mutta ihan Amyn veroista ei.


Kun tapasin Pariisin kaduilla Kurjat, ymmärsin että aika voi olla kokonaan vailla taikaa.
Ei saarta, ei aarretta. Ei välttämättä edes leivän kannikkaa.
Halusin haastaa sortajat kaksintaisteluun – ”ei enää!” - mutta niitä oli liikaa. Aseestani loppuivat ammukset.
Kurjuus voitti hurjuuden. Oli soudettava kaleerilaivaa, jalat kiinni rautakahleissa.
Teimme vallankumouksenkin mutta kahleet pysyivät.
Vaikka kuinka soutaa, laiva pysyy rauta-ankkurissa.


Sitten tulivat jumalalliset säkeet. Aika muuttui loputtomaksi.
Missä vietät iäisyytesi?
Ne olivat pelon ja vihan lauseita, Sanasta ylikiehuneen nuorisopapin padasta.
Kuinka minä pelkäsin ja vihasin tuota kyykäärmeen hyvää tarkoittavaa sikiötä, joka vaati kaiken eikä antanut oikeasti muuta kuin onnettoman iankaikkisuuden!
(See you in hell.)
Kuinka minä yritin torjua sekä pelon että vihan! Olisi (oltava) rakastettava!

(Päätin viettää iäisyyden pohtimalla, missä sen viettäisin. Uuvuttaa Tuomarin loputtomalla päättämättömyydelläni. Tai Oscar Wilden lailla maata hipihiljaa haudassa, ja toivoa ettei Pasunisti huomaisi muuatta maatunutta makaajaa. Antaisi nukkua.)

Oli toisenlaisiakin lauseita, mutta ne tuhoaa kun ne lausuu.
Ulos lausuttu Jumala on tuhoisa.
Lausuttuina menevät Jeesukset ristiin ja ristiretkille, törmäilevät kerrostaloihin.


”Mestari, levollisia
ovat kaikki hetket
jotka menetämme
jos menetämme ne
kuin asetellen
kukkia maljakkoon.

Ei ole suruja
eikä ilojakaan
elämässämme.
Taitakaamme siis
viisaat varomattomat,
ei elää sitä,

vaan kulkea sen halki
tyynen rauhallisina,
pitäen lapsia
opettajinamme,
ja silmät täynnä
Luontoa…”…

Ajauduin teologiseen, opettelin jähmettyneitä sanoja monella kielellä.
Niitä oli roiskunut huoneiden seinät täyteen, tuhansia kilometrejä. Kymmeniä tuhansia.
Muutuin pyhäksi mieheksi, otin Sanan haltuun.
Leirinuotiolla taoin sillä teinejä päähän, joku näppäili kitaraa kaihoisasti, ties mitä mielessään.
Olin valmis haastamaan kenet tahansa.

Taikapata, aikapata.
Lapsi on kaunis, koska se ei muista muuta kuin oikean sanan.
Siksi se on opettaja.
Ei muista muuta.

Aika valuu kuin puuro pitkin maita ja mantuja. Jähmettyy, kylmenee, muuttuu vastenmieliseksi.
Pata ei liiku.
Tyttö osaa pysäyttää puuron kiehunnan, ei äiti. Lapsi muistaa oikean sanan. ”Seis!”

Saarikosken viimeiseksi jääneen runon tyttö, kaunis kuin voikukka, oli valo joka johdattaa pimeään.
Patatyttö, ei -rouva, pimeä valo. Valon lähde, pimeä. Pimeä on valon ”seis!” ja valo pimeän.
Pata ei liiku.

Aika kuluu kuin puuro, sitä syödään, se syö. Syövä on syöpä ja syöpäläinen.
Mutta sen lähde on liikkumaton, tyyni. Ei tee elettäkään.

Tulen takaisin johonkin, josta en koskaan lähtenytkään.
Pyykit eivät lepata.
En osaa sanoa...

…”Joen rannalla,
tien pientareella,
missä kulloinkin,
aina samassa
elossa olemisen
keveässä levossa.

Aika kuluu,
kertomatta meille mitään.
Vanhenemme.
Taitakaamme tuntea
lähtevämme melkein
vahingoniloisina.

Ei maksa vaivaa
tehdä elettäkään.
Mitään emme mahda
julmalle jumalalle
joka aina ahmii
omat lapsensa.

Poimikaamme kukkia.
Kastakaamme ohimennen
keveästi kätemme
tyyniin jokiin
oppiaksemme
tyyneyttä itsekin.

Kuin auringonkukat,
alati aurinkoa katsoen,
lähtekäämme elämästä,
levollisina, katumatta
edes sitä
että olimme eläneet.”

(Fernando Pessoa, 12.6.1914)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti