keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Viides käsky

Hyvä etten tappanut Koposta.

Hän oli kiusannut minua koko vuoden. Hakannut, potkinut, ilkkunut. Viimeksi mainittu oli kipeintä.

Lieto oli maalaiskunta 60-luvulla, ja sieltä kaupunkiin kouluun tulleet maalaispässejä. Eivät edes pässejä vaan lampaita. Vaitonaisia ja hiljaisia kaupunkilaiskeritsijöidensä edessä. Ja kyllä nuo kerkisivätkin keritä.
En minä ainoa ollut, en sijaiskärsijä. Jostain syystä olin vain kaikkein ilkeimmän kiusaajan sydämen valittu.
Koposelta eivät keinot loppuneet, ei päättynyt paha tahto.

Koko koulunkäynti oli kuin keskitysleirin pakkotyötä. Aamulla ei tiennyt miten iltaan selvitään.
Välitunnit kuin nisäkäsesi-isiemme taannoista eloonjäämistaistelua ylivoimaa vastaan ennen Jukatanin meteoria. Päästäiset dinoja vastassa, ei mitään mahdollisuuksia.
Muuta kuin piiloutuminen, pakeneminen, nöyristeleminen. Mikä taas vain kiihdytti tyrannosaurusten verenhimoa.

Valvojia esittäneet opettajat käänsivät niin kategorisesti katseensa pois keskitysleirin väkivallasta, että aika pian ymmärsi päästäinen olevansa niin sanotusti omillaan. Sekä ettei niistä omista ole paljoonkaan.

Eräänä aamuna kun vuoden rääkki ja rääkkäys jo läheni loppuaan ja laskin aamuja kesälomaan, koposaurus tuli kouluun aseistautuneena kettingeillä. Oli ilmeisesti ajatellut saattaa loppuun lukuvuoden aikana hyvin pohjustetun työnsä, järjestää oikein kunnon päättäjäiset liitukaudelle.

Mutta silloin, kun ensimmäinen isku läjähti selkään, päästäinen muuttui odottamatta meteoriksi.
Tuhka peitti auringon, ei kumottanut kuukaan. Eikä kukaan muukaan.
Koposen otsaluu vähän.

Vuodatin vihani maljan laimentamattomana pedon valtaistuimelle, ja pedon valtakunta pimeni.
Verta vuotavasta suusta kuultiin silloin dekalogin viides vetoomus. Se on jäänyt mieleen, vaikka en siitä silloin välittänytkään. Joku virkamies tuli väliin ja lopetti prosessin. Itse olisin tuskin malttanut.

Dinosaurusten heimo puolestaan muuttui kuin apokalyptisen transformaation kautta äkkipullistuneen päästäisen ylimmäksi Puolustajaksi, ja suureksi todistajien pilveksi ympärilleen. Vältin seuraamukset.

Monta vuotta myöhemmin kuulin Koposen kuolleen akuuttiin leukemiaan.
Olisin ostanut kalleinta shampanjaa, mutta omatunto esti. Pidin alkoholin nauttimista syntinä.

--

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Jopa vihollistasi.
Jos et rakasta vihollistasi, et ole rakastanut koskaan ketään.
Eckhartin mukaan ihminen joka rakastaa vaikka vain yhtä ihmistä vähemmän kuin kuin itseään, ei ole koskaan rakastanut - edes itseään. Tällainen ihminen ei ole ymmärtänyt Jumalasta, maailmasta eikä omasta itsestään vielä rahtuakaan.

"Olet oikealla tiellä, jos oma rakkautesi ulottuu muihin, kuten koposiin, yhtä lailla kuin itseesi."

(On jäätävä väärälle tielle siis.)
(Mutta on täällä hienompaakin väkeä: Israelin Jahve, oma sinivalkoinen kansallisjumalamme, paljon muita. Nämä vippasivat viitosen menemään kauan sitten.)

Tässä on valoa: tilansa kaihtelematon, puolustelematon, tuomitsematon, suora näkeminen on jo tilansa ylittämistä...

(Rakkauden käsitettä lienee kuitenkin syytä käyttää varovasti.)

3 kommenttia:

  1. olipas hieno teksti. oletko oikeasti ollut kiusattu?

    VastaaPoista
  2. Kyllä se sitä varmaan oli vaikka ei sillä nimellä tunnettukaan. Aika kauanhan siitä on, ja muistisuodatin vääristää.
    Minulla on käsitys, että silloin koko koulunkäynti oli kuin eloonjäämistaistelua viidakossa tai savannilla. Jatkuvaa tappelua.
    Ihan kuin kaikilla kiusatuilla olisi ollut tosiaan "omakiusaaja", kohteensa erityisominaisuuksiin perehtynyt spesialisti.

    Tai sitten tosiaan muisti on väsännyt kaikista noista vuosista jonkinlaisen vinoutuneen väkivaltapotpurin.

    Oma uhrina olemiseni loppui tuohon ylläkuvattuun verioperettiin.
    Hmm, miltei uskonnollista symboliikkaa: rauhan saavuttaminen veriuhrin kautta...

    VastaaPoista
  3. Ikävä loppu kiusaajalla, paha saa aina palkkansa, sanotaan. Toivottavasti sai kuitenkin kokea sovituksen ennen kuolemaansa..

    VastaaPoista