torstai 7. lokakuuta 2010

Pieni Punahilkka

Edustan ravintoketjun terävintä huippua.
Olen syönyt tähän mennessä lukuisia sikoja ja lehmiä, pari lammasta, 2-3 tuhatta kanaa, ainakin saman verran kaloja ja muutaman kymmenen etanaa, kaksi rapua sekä erään sammakon takajalat.

Viimeisen 25 vuoden aikana olen syönyt 3-4 kananmunaa, joka päivä. Se tekee yhteensä kolmisenkymmentätuhatta kappaletta.
Jokaisesta piti tulla uusi kana, vaan eipä tullut kun söin.

Kasvikunnalle syömätoimin aiheuttamani tappiot ovat nekin valtavat, varmaan talon kokoinen määrä viljaa, vihanneksia, hedelmiä, juureksia, marjoja.

Jos siis "ihminen on mitä syö", olen Piippolan vaarin entinen maatila.

Kehoni on muuttanut pienen farmin verran orgaanista solukkoa muuksi. Energiaksi ja eritteiksi.

Myös olen töineni ja toimineni saattanut päiviltä erilaisia hyönteisiä maalla, merellä ja ilmassa kymmeniä-, ellen satojatuhansia. Ilmassa kai eniten; yksi ainoa automatka Turusta Helsinkiin lopettaa kymmenien itikoiden maallisen lennon, liiskaa hyvin alkaneen elon taipaleen.

Mikroeliöstölle pelkästään siivoamalla, nielun kurlauksella ja antibiooteilla aiheuttamani joukkotuho ei mahdu mihinkään mittareihin.
Toisaalta juuri niiden taholta ovat tulleet omaa tahoani kohtaan myös vakavimmat vastahyökkäykset, ja vielä on tulossa sekin joka johtaa lopulliseen antautumiseeni.
Pikkuruiset jalat ja värekarvat suorittavat voitonmarssin kuolleen ruumiini yli, läpikin.

Kivikuntaan en ole omakätisesti kajonnut, mitä nyt joidenkin yksilöiden maantieteellistä sijaintia jonkin verran muuttanut. Litteitä pikkukiviä olen muuttanut leiviksi vetten pintoja pitkin, mutta se on vain sanonta, eikä vaikuta oikeasti kiven essentiaan.
Itse Jeesuskaan ei puuttunut kiven olomuotoon, vaikka kiusaaja erämaassa kehottikin muuttamaan kiven leiväksi.
Kalevalassa taas Pohjolan tytär antaa Kullervolle kiven leivän sisällä. Ikävä yllätys varmasti saajan mielestä, mutta ei hetkauta kiveä.
Cioran halusi olla kivi, mutta ei ollut.

Ne ovat oikeassa, jotka ymmärtävät maailman jättimäiseksi teurastamoksi. Yhden elämä on toisen kuolema.

(Intialaisen persialais-zarahustralaistaustaisen parsilaisuskonnon piirissä on tapana "haudata" kuolleensa kehikoihin jotka nostetaan ilmaan pystyyn, kuin kapakalakuivattimet Pohjois-Norjassa. Linnut ja muu kynnelle kykenevä eläimistö saa tulla ja käyttää ruumiit haluamallaan tavalla, eli yleensä kai syödä suihinsa. Tapa on moraalisesti kaunis, vaikka visuaalinen estetiikka jättäneekin toivomisen varan. Syödä, tulla sitten itse syödyksi. Eräänlaista energian kierrätystä.)



Viikonloppuna minussa ilmeni tarve saada luettavakseni Hanhiemon Satuaarre.
Harhailin tarkoitusta varten Turun kirjamessuja pitkin ja poikin.
Messukeskuksella on sellainen pohjapiirros ja piirre, että kun se on täynnä pömpeleitä, spatiaalisesti lahjaton eksyy.
Olin kuin etelän turisti tunturissa, tai Punahilkka metsässä. En tiennyt enää mistä olin tulossakaan, saati mihin menossa. Missä on etelä, missä pohja, reuna, missä Hanhiemo.
Vaikka mielestäni olin kulkenut koko ajan samaan suuntaan, huomasin kiertäväni kehää. Ohittavani samat antikat jo useammatta kertaa.

Aina silloin tällöin jossakin nurkassa ahdistuneen oloinen kirjailija esitteli uusintaan.
Tunnetulla elokuvanäyttelijällä oli yleisöäkin. Aivoihini oli luikertelemassa kyy, mutta tapoin senkin.


Pieni Punahilkka, jolla Hanhiemo (Charles Perrault, 1628-1703) aloittaa, on kertomus jonka, niin kuin kaikkien isojen mytologioiden, alkuperä on ihmiskunnan historian hämärässä.
Samansisältöistä tarinaa on kerrottu tuhansia vuosia ympäri maailman. Kauko-Idässä suden tilalla on tiikeri, jne.
Tulkintamahdollisuudet lienevät myös monet, ja varmasti perusteellisesti psykoanalysoidut.
Suden oraalinen, lähes buliminen kiihko...
Punahilkan viattomuus...
Äidin ohjeet: älä pysähdy leikkimään vieraiden kanssa...
Miksi sinulla on noin suuri...


Oikeasti on kyse muuttumisen kaipuusta.
Kadotetun viattomuuden eli paratiisin etsimisestä.

Suden motiivi on luonnollinen, metodissa vain hiomista. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.
Punahilkka ei ole hukassa mutta susi on.

Se mikä tulee ulkoa sisään, ei teitä saastuta, vaan se mikä tulee sisältä ulos. (Jeesus)
Ei pidä lähteä ulos. Jos lähtee, hukka perii. Tulee susi.

Punahilkankin on kyllä lähdettävä, sairaalloisen isoäidin luo, suden suuhun, silti kuin koskemattomana.
Maailmassa ja metsässä, mutta ei maailmasta, eikä metsästä.
Ulkona, mutta sisällä.

Eckhartin mukaan kaikki mikä koskettaa Jumalaa kerran, vähänkin, nuppineulan pään verran, muuttuu lopullisesti - eikä ole mitään mikä ei koskettaisi. Joka syö yhden kerran leivän ja viinin, muuttuu yhdeksi ruumiiksi ja vereksi. Toista kertaa ei tarvita.
Koskee kaikkea.
Enää ei tarvitse kuin seurata sutta kuolemaan ja elämään.

Punahilkka, susi, metsästäjä ja isoäiti ovat yksi ainoa, samaa satua, samaa olemusta.
Ajatus on hullaannuttava, ekstaattinen.


Eräs versio kertoo kuinka suden kuoleman jälkeen mummon tuvassa vallitsi iloinen tunnelma: "Mummo söi juoruillen ja rupatellen kakkua ja joi viiniä, jota Punahilkka oli tuonut, ja tuli jälleen terveeksi."

1 kommentti: