torstai 28. toukokuuta 2009

Lukiossa oli historian opettaja joka ristiretkien, kansainvaellusten ja Euroopan hullujen vuosien lisäksi opetti, miltä näyttää kun ihminen räjähtää kontrolloimattomaan raivoon.
Oi, se oli hurja kokemus, ja tuntuu että niinä hetkinä oppi ihmisestä enemmän kuin kaikilla muilla historian tunneilla yhteensä.
Se oli pelottavaa, mutta samalla oudon kiehtovaa.

En ollut koulussa todellakaan mikään uhmakas kovanaama, kaukana siitä. Mutta silti, vaikka kauhu seisautti verenkierron, en saanut katsettani irti räjähtävästä opettajasta. Hellittämätön katseeni kenties kiihdytti häntä entisestään. Tuossa tilassa ihminen voi tehdä mitä vain, ylittää kaikki rajat, reviirit ja YK:ssa allekirjoitetut sopimukset. Hankkia väkivalloin elintilaa, laajentua vaikka miksi imperiumiksi. Ja hajota sitten. Kolmannen luokan lehtorin nousu ja tuho.

Historian opettajan raivonpurkauksen hetkellä
Iivana Julmakin seisoo nurkassa häpeissään kuin tuhma kansakoulupoika,
hunni Attila tuskin uskaltaa nostaa päätään kirjan lehdiltä,
Tsingiskaani painelee kartalla takaisin Siperiaan päin laumoineen, ja uikuttaa mennessään.
Kiinan muurilla nostetaan hälytystasoa.
Karthago tuhoutuu, Jeriko sortuu.
Kolumbuksen kompassi sekoaa.
Kuppa lähtee Töölöstä.
Usko puhdistuu pelkästä säikähdyksestä.
Summa pettää.
Kauppatorilla pulut lehahtavat lentoon.
Newtonin päähän putoaa omena.
Einsteinin teoriat menevät suhteellisen uusiksi.
Freud menettää tajuntansa.
Neuvostoliitto romahtaa.
Tampereen puolustus murtuu.
Darwinille pälkähtää mieleen että ihminen on kenties kehittynyt apinasta.
Ja vaikka mitä.
(Ruotsi toki pysyy puolueettomana, turvallisena kansankotina sentään.)

Raivokohtausta edelsivät tuskin huomattavat mutta silti havaittavissa olevat merkit (luokkatoverini eivät kai äkänneet niitä koskaan, kun kerran jatkoivat hälinäänsä), värin vaihtuminen kasvoilla: punehtuminen, mutta ennen itse posausta punaiseen tulee jokin harmaa vivahde, ja sitten, juuri ennen purkausta, hiljaisuus…

Islannin geysir-alueella kohtaa vähän samantapaista purkautumista. Esteettisesti tyylikkäämpää, eikä niin uhkaavaa, mutta mekanismissa on jotain samaa. Laavan alla on kuumaa vettä, se kuplii lähteen lailla ylös ja tuo mukanaan maa-ainesta joka pikkuhiljaa tarttuu tuloaukon reunoihin ja pienentää sitä. Lopulta se tukkeutuu kokonaan ja paine sisällä kasvaa. Ylhäällä katselija näkee veden värissä muutoksia, tässä tapauksessa sinisen vivahteita. Vähän ennen H-hetkeä tämäkin paineen purkaja harmaantuu kuplista, aukkoon tulee matala kumpu, ja sitten mahtava, vastustamaton ryöppy vettä humahtaa korkeuteen.
Desibelimäärät eivät yllä lähellekään kouluaikaista kokemustani, mutta visuaalisesti näky on mykistävä.

Islannin koko maaperä on täynnä potentiaalista räjähdystä. Sikäläiset tuttuni saivat minut vihertymään kateudesta, kun kertoivat nähneensä omin silmin tulivuori Heklan purkautumisen. Siinä oli kuulemma oikeaa, jytisevää apokalyptiikkaa, varsinkin kun katselija ei voinut olla varma, miten laajaksi koko ryminä etenee. Että mitä on olla tarpeeksi lähellä, mutta tarpeeksi kaukana, tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Kesällä 1978 kuljen taidemuseossa Jerusalemissa, laahustan kuin jonkin kulttuuri-imagollisen syyn pakottamana, katselen tauluja, innostumatta. Jom Kippur -sodasta on vain viisi vuotta ja kaupungin kadut ovat pinkeinä jännitteistä, jotka näkyvät ja kuuluvat kaikessa ja kaikissa. Kadut ovat täynnä aseistettuja sotilaita. Hävittäjät lentävät taivaalla, joskus murtavat äänivallinkin palasiksi.
Parikymppinen teologiopiskelija, ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla, olisi mieluummin siellä hankkiutumassa jokaisessa kadunkulmassa tarjolla oleviin vaikeuksiin, kuin museossa. Mutta sitten tulen kuin puoliunessa huoneeseen, jossa on muiden muassa kaksi pienehköä Vincent van Goghin taulua päällekkäin.

Äkkiä olen täysin hereillä, enemmin hereillä kuin kertaakaan tämän matkan aikana. En ole tiennyt että näinkin voi maalata.
Uskomatonta läpinäkyvyyttä, valoa, voimaa, karismaa, tai mitä tuo ikinä onkaan. Räjähtävää energiaa.

Muistaakseni ainakin toisessa kuvassa oli kukanriepu tuolinrähjällä kuin kaatumaisillaan. Voi olla jotain muutakin, eikä se ollutkaan tärkeää. Tärkeää oli vain elämys (?) joka välittyi.
Etsin taulujen hintalappuja, en löytänyt. Voi olla että hinta olisikin ollut liian korkea opiskelijanuorukaiselle.

En ostanut niitä (ei niitä kai juuri kukaan ostanut silloinkaan kun vielä olivat tarjouksessa, taiteilijan elinaikana), sen sijaan itse myin sieluni van Goghille.
Luin kaiken hänestä mitä sain käsiini, varmaan monta ansiokastakin elämäkertaa.
Tosi tulkitsijan löysin ehkä vasta nyt, yli kolmekymmentä vuotta ensi kosketuksesta, kun tutustuin Batailleen.

B:lle ”Vincent van Gogh ei kuulu taidehistoriaan, vaan oman inhimillisen olemassaolomme veriseen mytologiaan. Hän kuuluu niiden harvojen olentojen joukkoon, jotka vakauden, horroksen noitumassa maailmassa ovat yhtäkkiä saavuttaneet sen hirvittävän ’kiehumispisteen’, jonka puuttuessa kaikki pysyvyyttä teeskentelevä muuttuu väljähtyneeksi, sietämättömäksi, ja rappeutuu.”

Omasta näkökulmastani B ja VvG ovat yksi ilmiö, transparenssin profeettoja kumpikin. Bataille saavutti takuulla saman kiehumispisteen, jonka löytää van Goghilta. Saavutti ja paloi pois.
Toisen kosketuksessa on jotain tuhoisaa, vaikka toisaalta se myös sykkii elämää.
Elämää ei ole ilman kuolemaa.
Siksi pysyvyys kuolemattomuutena on kammottavaa, vaikka arkitajuntamme tunnetasolla ymmärtää sen juuri päinvastoin.

Sen voisi kenties sanoa näin: Yksilön on kuoltava jotta yksilö (in-dividi, jakamaton) voisi olla.
Tai yhteisyys (kaikki sanat uupuvat). Joskus 70-luvulla, Turun kaupunginteatterin ns. kulta-ajalla, siellä esitettiin näytelmä van Gogh ja postinkantaja, Kalle Holmbergin ohjauksessa kai. Näytelmä oli lievästi sanoen vaikuttava. Parhaiten muistan Esko Salmisen van Goghina karjuman (se oli todella karjuntaa, ei mitä tahansa pikku replikontia): ”Minä tahdon yhteisyyttä!"

Bataille lähestyy van Goghia muun muassa ikään kuin auringon kautta. Aurinko ja sen maanpäälliset edustajat, auringonkukat, olivat taiteilijan melkein pakkomielteinen kiinnostus. En ymmärrä B:n kaikkea kehittelyä tässä asiassa. Varsinkin ajatus kuuluisasta korvan silpomisesta ja sen lähettämisestä ilotaloon, viittauksena muinaisiin uhrikultteihin, jättää minut jotenkin ulkopuoliseksi, vaikka onkin mielenkiintoinen. (En pääse eroon ajatuksesta että jälkikäteen neron jokainen hullu- tai sitten ihan vain idioottimainen, sairas päähänpisto nähdään yhtäkkiä perin Merkityksellisenä...)

Mutta tämä aurinkonäkökulma on koskettava.
Aurinko antaa elämän kaikelle orgaaniselle maan päällä, vaikka on samalla valtava tuhovoima, hillitön ydinreaktio. Sitä ei voi edes katsoa suoraan, sokeutumatta. (Tiettävästi van Gogh treenasi tätäkin...) Jos sen päästää tulemaan iholle, iholle voi päästä myös melanooma, jne. Auringossa on kiistattomasti myös jotain turmiollista, sairasta.

Sitten kun aurinko hamassa tulevaisuudessa lähtee tulemaan iholle oikein kunnolla, muuttuu ”punaiseksi jättiläiseksi”, on maan päällisissä seurakunnissamme aika kaivaa päätösvirsi esille. Etsiä äkkiä evakuointirakettien virta-avaimet eteisen pöytälaatikosta. Jos insinööri on kerinnyt muilta kiireiltään sellaisen rakentaa.

Virreksi sopisi mainiosti vkv 105, jonka kolmas säkeistö päättyy lähes psykedeeliseen kuvaan Golgatalta: ”Aurinko on ristin päällä, valkoinen ja punainen.” Virren on kirjoittanut vanhoillis-lestadiolainen maallikkosaarnaaja Leonard Typpö. Tuskin siis on kyse mistään kemiallisesta matkasta, mutta voimakkaasta toisen kokemisesta taatusti. Kaksi avointa haavaa, elämän ja kuoleman tuojaa, synnyttäjää ja hävittäjää samassa otoksessa. Jumalan ja ihmisen haavat yhtyvät, tuhoutuvat, syntyvät. ”Hirvittävä kiehumispiste.”

”Kaikista uskovista varsinkin mystikko ristiinnaulitsee Jeesuksen. Hänen rakkautensa vaatii, että Jumala on asetettava alttiiksi, että tämä huutaa epätoivoaan ristillä.” (Bataille)
Yhteisö ja yhteisyys on lopulta mahdollinen vain subjektin katoamisessa objektiin joka – katoaa…

Onneksi Bataille on niin diffuusi ja moniselitteinen ajattelija, että häntä voi, kuin Raamattua, käyttää miten vain. Näinkin. (Sartre ei ymmärtänyt häntä ollenkaan, ääliö, typerä stalinisti.)
Tiina Arppe toteaa Pyhän jäännökset -kirjassaan B:sta, että kaikki mikä puhkoo yksilön eristyneisyyden, rituaalinen uhri, erotiikka, nauru, emotionaalinen sokki, ahdistus, ekstaasi esimerkiksi, ”tekee tästä silmänräpäyksestä aistittavan ja avautuu siten pyhään. Nämä muodot tavoittavat elämän sen kiehumispisteessä.”
(Sartre syytti miestämme piilouskonnollisuudesta, ole jo hiljaa JiiPee!)

Nämä aukot näyttävät myös johtavan jonnekin, mistä Bataille puhuu ”ei-tiedon” mystikoilta tuttua käsitettä käyttäen. Kieli ei yllä sinne. Kommunikaatio, kommuunio, oikea yhteisyys on kielen tavoittamattomissa. Tylsää että tämä pitää kuitenkin lukea jostain… Ei se ole tylsää, mutta paradoksaalista se on.

Ehkä van Goghin työvälineet, kangas, suti ja hulluus, olivat otollisemmat tässä mielessä. ”Aukkoja” ne kuvat ainakin ovat.

Reykjavikin keskustassa on kapakka, Baldakinn. Minulla on kuusi tuntia aikaa koneen lähtöön.
Islannin talousmahdin nousu ja tuho on vielä yli kahdenkymmenen vuoden päässä. Maassa eletään silti, on varmaan aina eletty maailmanlopun meiningillä. Siihen kutsuu jo maaperän arvaamattomuus, ympäröivän Pohjois-Atlantin harmaa, rannaton synkkyys. Puuttoman maan yli puhaltavan tuulen kylmyys.

Saaren läpi kulkeva railo jakaa sen lounais-koillissuunnassa. Pohjoisosa matkustaa kohti Amerikkaa, etelä Eurooppaa. Kuluu vielä tovi jos toinenkin, ennen kuin asia varsinaisesti toteutuu (voi olla että evakkoreki koko Tellukselta pitää valjastaa jo ennen). Silti tuo tietoisuus että isänmaan pää on liittymässä Yhdysvaltoihin, mutta peppu EU:hun, saa varmasti maan lapset hämmentymään, ja miettimään Herakleitoksen virtaa. Keskittymään nykyhetkeen.

Kaupungissa on kirkko jota on rakennettu kuin viimeistä päivää, jo kymmeniä vuosia. Kuka sitä nyt viimeisenä päivänä viitsii lähteä rakennuksille töihin!
Mieluummin vaikka Baldakinniin. Täällä on mielenkiintoinen liikeidea, ei puhettakaan segmentoinnista, tai kohderyhmistä. Porukka koolle vain ja kauppa käymään. Old Bank ja Börsin aulabaari alakerrassa ylöspäin pyrkivine liikemiehineen, Olavin Krouvi ja Apteekki keskikerroksessa, ja Masan baari ja Parkinhovi, maan alimmat paikat, yläkerrassa, lähimpänä taivasta. Sisäisten tuntemuksien mukaan saa näissä sitten liikuskella ihminen.

Sinä tulet vastaan portaissa, kevyenä kun geysir, tukka kuin saagojen peikolla. Pompit yli portaisiin sinne tänne sammuneiden tulivuorten.
Hei tuutilulla, mistäs tiesit tulla? Tuu tupakkarulla, tuu tänne!
Turun tietä et takuulla tullut, mutta kohti sinä tulit! Hyvä jumala, niin kohti kuin kukaan voi toista kohti tulla, sivuille tai taakse vilkuilematta.

Lähdemme pois Baldakinnista ja kaikesta muustakin.
Menemme läpi seinien, ovien ja ikkunoiden, sirpaleita tulee paljon.
Itse vuodamme verta, meistäkin rääpäleistä tulee hetkessä hetkeksi osa inhimillisen olemassaolon veristä mytologiaa.
Lähdet saattamaan minua Keflavikiin:
Nyt ei ole enää paluuta.

Meri on kylmä, maailma on kylmä, aika kylmistä kylmin.
Tupakkarullat tulevat tuhkaksi taas, hetken hehkuttuaan, tulipäät putoavat liikkuville teille.
Härkäteillä vankkurit vierivät.
Aamuaurinko on Atlantin yllä, valkoinen ja punainen.

1 kommentti:

  1. Mielenkiintoista avautumista, Lars. Voin kertoa samantyylisen kokemuksen Jerushalaimista 27 vuoden takaa suurimman sairaalan (yliopistollinen Hadassah Ein Kerem hospital,Jerusalem)katolta, jonne oli tilattu lasiset kuvat Israelin heimoista. Menin silloin sinne 1972 yo-lahjarahoilla juuri Golanin sodan aikaan...Sen jälkeen aloin hamuta kaikkea, mikä liittyy Marc Chagalliin, oikealta nimeltään Moiše Segal(hepreaksi מאַרק שאַגאַל‎).Olenkin löytänyt häneltä paljon annettavaa, kubismia ja fauvismia - sellaista kuvallista tarinankerrontaa joka on liikuttanut ja ilahduttanut, Red Nude ja muut....Pauli Kohelo kuvina, i suppose...Olen kiertänyt häneen liittyvät näyttelyt,museon Nizzassa,kerännyt hänen työnsä postimerkkeinä,koristanut kotimme hänen taulujensa postereilla,lähettänyt hänen töitään postikortteina onnitellakseni ystäviäni jne. "All colors are the friends of their neighbors and the lovers of their opposites." "Only love interests me, and I am only in contact with things I love." MC -Että lyhyesti tällaisin terveisin blogistille virittämänäsi. Hyviä helluntain tuulia! s

    VastaaPoista