tiistai 19. toukokuuta 2009

Polkupyörä oli myös aiheuttaa ensimmäisen ja ainoan henkilökohtaisen kuolemantapaukseni.
Joella ollaan jälleen, nyt Kokemäen-.
Ei Aino, vieras.

Jatsijuhlien jälkeisissä tunnelmissa viikatemieheni joutui taisteluun suojelusenkelini kanssa, mutta kumpikin sen verran juuri niissä jälkeistunnelmissa että sohimiseksihan se meni, sellaiseksi jota joskus näkee grillijonoissa illan päätteeksi ja aamun alkajaisiksi. Silloin kun se selvä kukko on jo laulanut mutta epäselvät kukot vain jatkavat kiekumistaan ja laittomia tappeluitaan.

Soitto on siis loppunut, viimeinen pasuuna vaiennut, valomerkki räpsähtänyt, viimeiset epätoivoiset vonkaisut ulvahtaneet ympäri öistä Porin toria.
Iso väkijoukko lähtee kulkemaan sillan yli, kohti itse kullekin luvattua nukkumispaikkaa kuin Israelin lapset Egyptistä silloin joskus. Minä joukossa myös ja viikatemies, sekä suojelusenkelikin, vähän jälkijoukoissa kyllä (ei mikään eturivin kerubi hän, mutta ihan kelpo).

Sillan jälkeen käännytään vasemmalle kohti Pormestarinluotoa, ja tullaan puistoalueelle jonka läpi menee kävely- ja pyörätie. Oma nukkumispaikkani on asuntoauto, joka on pysäköitynä yläasteen pihalla, tilapäisellä camping-alueella.

Ollaan jo aika lähellä sitä, kun takaa kuuluu huutoa ja meteliä. Kansa lakoaa tien kummallekin puolelle kuin Punainen Meri Mooseksen käskystä. Mooses on tässä tapauksessa umpihumalainen mies pyörän selässä. Hän tulee silmittömän, palavan uskon vallassa ja herraties minkä kuvitteellisen faaraon ajamana, tietä myöten niin kovaa kuin fillarillaan pääsee.

Huomaan hänet liian myöhään, osuu pyöränsä ohjaustangolla kylkeeni. Mooseksen myöhemmistä vaiheista en tiedä mitään, saiko faarao kiinni, tuliko exodus.

Huomioni kiinnittyy tästä noin viikoksi eteenpäin kokonaan omaan kohtalooni. Kun ruumis on ehjä ja terve, voi harjoittaa vaikka mitä filantropiaa ja ainakin mielestään yleistä etua ja hyvää, mutta edellisen asiaintilan muuttuessa muuttuu myös jälkimmäinen.

Kipeää kehoa ei voita mikään.
Ei paista kirkkainkaan hengen aurinko mäsän ruumiin ylle, tai no, ylle ehkä muttei sisään ja vain sisäisyys lasketaan.

Kaadun pituusakselini ympäri pyörien nurmikolle. Enkeli tulee luo nuoren pariskunnan hahmossa, ja auttaa minut ylös. Keräävät myös kännykkäni palaset maasta, kyselevät tilannettani.
Minä että eipä tässä mitään. Auto on tosiaan aika lähellä, vaivaa ei oikeastaan tunnu olevan.

Vasta seuraavana päivänä on vaivan paikka ja aika.
Huonoa tuuria oli, että ainoa sijattu ja muutenkin mahdollinen paikka nukkua oli ohjaamon yllä olevassa lipassa eli sisältä katsoen parvella, ja että sinne auttavat tikkaat olivat jääneet kotiin. Joudun siis raastamaan ruhjotun ruumiini erittäin repivin ylävartaloliikkein yöasemiinsa.

Painelen vasenta kylkeäni, se antaa mielestäni oudolla tavalla periksi kun vertaan oikeaan. Mutta koska kipua ei tunnu, enkä muutakaan keksi, otan puolikkaan Imovanen, ja nukun aamuun, lukuun ottamatta paria, mainituista syistä kovin hankalaa vessassa käyntiä.

Henkiolennot jäävät pilkkimään auton ulkopuolelle, vieri vieressä. Vessakäyntieni yhteydessä viikatemies havahtuu hetkeksi, ja tarkkailee hetken ilmeisesti yhä tuskaisemmiksi käyviä kasvojani, mutta ei innostu kuitenkaan vielä isosti näkemästään. Suojeluosasto ei edes herää, nukkukoon, kerätköön voimia.

Aamulla kokeilen heti toiveikkaana kylkeäni, että jospa koko ongelma olisi yön aikana kadonnut, ollut pahaa unta vain. Ei, periksi antaa kuin lahon autiotalon ovi. Uskottava se on, olen rikki. Juhlat ovat ohi.

Yritän koota kännykkää, ihme kyllä kaikki osatekijät olivat löytyneet yöllä, lukuun ottamatta näppäinlevyä. Muotoilen pussinsulkijasta hienon tikun jota kun sohii näppäinaukkoihin, saa luotua teleyhteyksiä taas. En huomaa sellaisiin olevan nyt tarvetta.

Käyn kilometrin päässä olevassa kaupassa ostamassa aamiaista. Reissu on tuskaista askellusta ja irvistelyä, kuin Valentin Konosen taannoiset kilpakävelyt pahimmillaan, ja tajuan vihdoin lääkäriin menon olevan välttämätöntä.

Takaisin tultuani huomaan henkihenkilöiden heränneen, seurailevan vaivihkaa kuntoani, ja kyräilevän toisiaan epäluuloisina. Käyn respakopilla puhaltamassa alkometriin ja saamassa siltä luvan kotimatkaan.

Mieleeni tulee kyllä ajatus hankkiutua hoitoon Porissa, mutta se poistuu sieltä nopeasti. Tämä kuoleva peto haluaa hiipiä rotkonsa rauhaan Turkuun. Hiivinnän välineenä tosin on melko ärjyä ääntä pitävä 2,8-litrainen dieselmoottori.

Voipuneen enkelin otan kyytiin, viikatemiestä en. Tämä tietenkin raivostuu, mutta en halua huppupäistä heinämiestä hosumaan viereeni muutenkin vaikeaksi ounastelemalleni matkalle. Myöhemmin käy ilmi että se pirulainen oli ajanut bussilla ja taksilla suoraan TYKSin ensiapuun arvellen ihan oikein, että sinne se päämies kuitenkin päätyy. Tuttu paikka kaverille, paljon helppoja nakkeja pukkaa sisään ovesta. Enkelitoimi on siellä alituiseen kuin altavastaajana, kaupungin ja valtion budjettilinjauksista johtuen.

Onnistun saamaan ajoasennon sellaiseksi että kylkeen ei pahasti koske, mutta silti kasitiestä tulee melkoinen Via Dolorosa. Tiirailen välimatkamerkkejä, Turkuun osoittava luku alenee armottoman hitaasti.

Väliaikaista hupia tuottavat, kuten aina tällä tieosuudella, paikannimet. Jotkut niistä ovat niin epäsuomalaisia, -ruotsalaisia ja -venäläisiä että kutkuttavat mielikuvitusta. Ihode!? Kodiksam!? Tuollaisia ei ole mikään tavallinen täkäläinen tallaaja keksinyt.
Epäilenpä että seudulla on sijainnut ammoin jokin ulkoavaruuden kulttuurin kolonisaatio, jonka omat esimiehemme ja -naisemme kivikirveineen ovat sitten ajaneet Pohjanlahteen, Volgan mutkasta tullessaan.
Onpa omituista, että tänne asti taisivat ulkoavaruudesta asti tulla, mutta eivät osanneet puolustautua sivistymätöntä kivikirvesporukkaa vastaan!
Kummastuttaa moinen. Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa.

Kärsimysten Tie loppuu sitten isojen hikikarpaloiden valuessa jo paidalleni. Mehiläisessä lyhyt muodollinen kuulustelu nuoren lääkärin edessä ja sitten komento Suuren Neuvoston ja Pilatuksen eteen, TYKSin ensiapuun. Toivottavasti ovat pesseet kätensä kunnolla siellä. Taksi kantaa minut ja ristini paikan päälle.

Alkaa pitkä piina. Ajankohta on mahdollisimman huono, heinäkuinen lauantai-ilta noin kello kahdeksan illalla. Koska könyän paikalle omin jaloin, en pääse lähellekään hoitoa oikeasti tarvitsevien statusta. Oikea paikkani on jonon päässä, ja aina kun lajitoveri kannetaan, kaatuu tai konttaa ovesta sisään, hän sijoittuu jonossa eteeni.

Ensiavussa on mieletön, tragikoominen sirkus päällä koko seuraavat kahdeksan tuntia, jotka istun siellä. Henkilökuntaa ravaa edestakaisin, henkikuntaakin, henkikultiamme uhkaamassa ja suojelemassa. Käytävä näyttää luurankomiehen valtakunnalta. Se on täpötäynnä sänkyjä joilla makaa kuolleen näköisiä vanhuksia suu auki, huulet kohti kurkkua, maallikko ei voi ymmärtää mitä he tekevät täällä. Heidän tilanteensa kun ei näytä kovin akuutilta, päinvastoin, erittäin krooniselta.

Joku on kirjoittanut jossain, luultavasti Tommy Tabermann, että jokainen vanhus on kaunis. Päättelen että kauneuden täytyy sijaita TT:n silmissä, tai että itse olen sisällöttänyt käsitteen virheellisesti. No, aina on varaa tuottaa käsitteille uutta sisältöä, pidentää sädettä, laajentaa niiden pinta-aloja. Tai sitten tuo ajatus vain kuuluu niihin lukemattomiin pieniin valheisiin ja itsepetoksiin, joiden tehtävä on tasoittaa elon polkua, tehdä siitä vähän siedettävämpi.

Elävien puoli on pieni, parinkymmenen tuolin tila, jossa riittää touhua ja toimintaa. Tuulinen paikkahan se on, mutta meistä muutamasta, jotka olemme jääneet välittömien hoitotoimenpiteiden ulkopuolelle, muodostuu yön mittaan väliaikainen, silti jotenkin lämmin yhteisö.

Erityisesti mieleeni on jäänyt parikymppinen, vähän resuinen kaveri, joka on astunut ruosteiseen naulaan ja saanut verenmyrkytyksen. Tyyppi painelee pyörätuolilla ihan väkkäränä sinne tänne, jokaisen potilaan luo, avuliaana, lohduttavana. Aivan selvästi hän on ollut täällä usein ennenkin, koska osaa todella neuvoa sairaalan asioissa, ja antaa jopa yleisluontoisia mutta rohkaisevia paranemisennusteitakin.
Mahtikaveri kerrassaan. Hänenlaisiaan en koskaan tapaa normaalioloissa, ei ole mitään syytä.

Bataillen mukaan ihmisten välinen yhteys on aitoa vain silloin kun se on ”avointen haavojen” välistä yhteyttä. Täällä niitä haavoja riittää, monenlaisia. Perimmäinen ja isoin haava on tietenkin kuolema. Kuoleman paradoksi vain on se, että sitten kun se on ”päällä”, ei ole enää ketään olemassa yhteydessä kehenkään.

Yhteys on siis koettava kuoleman läheisyydessä.
Johdannossaan Noidan oppipoikaan joka koostuu Bataillen kirjoituksista, Tiina Arppe toteaa että B:n mukaan ”ihmisiä ei yhdistä mikään positiivinen projekti, vaan yhteinen tietoisuus kuolemasta”.
”Universaali, ikuisesti keskeneräinen, päätön olemassaolo, vertavuotavaa haavaa muistuttava maailma, joka lakkaamatta luo ja tuhoaa äärellisiä olentoja: juuri tässä mielessä todellinen universaalisuus tarkoittaa Jumalan kuolemaa.” (Bataille via Arppe)

Itse olen käsitellyt, mielestäni samaa (??, piruko näistä samuuksista tietää) teemaa kristillisen symboliikan kautta, Turun arkkihiippakunnan lehdessä joskus viime vuonna otsikolla Jumala elää, koska on kuollut.

Jumalan ja ihmisen, objektin ja subjektin kuolemahan on kristinuskonkin keskiössä. Teloitusväline on sen keskeinen symboli, ykseyden ja yhteyden manifesti, vaikka uskontomme onkin aikojen myötä vesittynyt tylsäksi dogmatiikaksi, ritualistiikaksi ja henkilökohtaiseksi, egosentriseksi ja tympeäksi sielunpelastusohjelmaksi.

Nurkassa on mynämäkeläinen maanviljelijäperhe joka katselee sirkusta, varsinkin tätä pyörätuolikaahaajaa vaitonaisena, mutta silti katseissaan – hellyys. Isännältä irtoaa aina sopivassa paikassa jokin hauska huomautuskin. Hekin ovat ihmisiä, joihin en arjessani törmäisi.

Lukioikäinen tyttö tuo isäänsä, joka on saanut juoppohulluuskohtauksen ja karjuu raivoissaan sänkyyn sidottuna (alkoholi on ylipäätään erittäin keskeisessä kuninkaan roolissa näissä ensiapuosaston näytelmissä). Tyttö itkee lohduttomasti, mutta pyörätuolienkelimme menee luokseen, ottaa kädestä kiinni. Tyttö rauhoittuu.
God bless you, man, where ever you are!
Näissä tiloissa ollaan totisesti ilman titteleitä, ja muita maine- tahi maineettomuussanoja.

Oma avoin mutta sisäinen haavani - jonka olemassaolosta saan kuulla paljon myöhemmin – alkaa lopulta kuuden tunnin odottelun jälkeen muuttaa olotilaani perin tukalaksi. Mynämäkeläisisännän sutkaukset naurattavat edelleen, mutta itse nauraminen on fyysisesti jo sen verran tukalaa, että minkään ei pitäisi olla enää naurun asia.

Aamuyöllä minut otetaan keuhkokuvaukseen, ja taas palautetaan odottamaan. Olo käy nyt kovin ahtaaksi, muutkin ovat jo poissa tai ainakaan en tiedosta heidän läsnäoloaan. Aletaan olla Pääkallonpaikalla. Maisema sumentuu.

Lääkäri tai joku hahmo tulee eteeni, samoin viikatemieheni, joka on ollut koko ajan passissa jossain piilossa. Lääkäri sanoo minulla olevan ilmarinta ja että pitäisi laittaa jonkinlainen putki tai ränni kylkiluiden väliin. En tajua koko jutusta mitään. Ilmarinta? Eikö rinnassa kuulukin olla ilmaa? Eikö sitä varten tätä hengityshommaakin tehdä?

Minut viedään sänkytilaan, ja kysytään olenko kunnossa. Vastaan tyhmänä jotain myöntävää. Olen sanani mittainen mies, mutta en toisaalta yhtään sen pidempi. Kestän sen ajan kuin sanojen lausuminen vie. Sitten mitta täyttyy ja valot sammuvat. Taju menee pois ja lähettää kokovartalokrampin tilalleen, kunnes tulee Stesolid-injektio ja lähettää puolestaan krampin matkoihinsa.

Aika vilkas liikenne siis tiimoillani kulkee nyt, pitkän odottelun jälkeen. Eikä lopu vähään aikaan. Kroppani kimpussa häärää monenlaista toimijaa. Porataan reikä vasemman rinnan alle, epäonnistutaan, verenvuoto yltyy. Soitetaan päivystävä kirurgi, joka tulee silmät sirrillään ja tukka pystyssä, suoraan aamuöisestä punkastaan, kuoleman ja suden hetkellä, avoimen – lopulta ulkoisenkin – haavan äärelle.

Minua kuskataan juoksujalkaa sängyssä leikkaussaliin, ovet paukkuen, tippahärveli vierellä kuin draamassa jollaisia luulin olevan vain telkkarin sairaalasarjoissa. Viikateukko ravaa vieressä myös, innoissaan, senkin pentele!

Kaikkein kivoin tässä kilpajuoksussa on ihana anestesialääkäri joka lopulta saattaa minut höyhensaarille, jotka ovat maineensa veroisia. Siellä ei ole ketään, ei minuakaan. Ei ruumiista irtautumisia, valoilmiöitä, edesmenneitä sukulaisia, ei tunneleita, eikä hopealankoja. Ei mitään. Mutta mukavaa siellä on.

--

Loma Saarilla loppuu maanantaina iltapäivällä. Äkkilähtö se oli, ei kalliskaan kunnallisessa terveydenhoidossa. Arki on karuakin karumpi, niin kuin usein on loman jälkeen. Olla taas ikioma arkinen itsensä.

Paitsi että vielä ollaan kaukana siitä: Olen oudossa tilassa, aivan valtavasti härveleitä ympärillä. Henkilökuntaakin niin paljon että tajuan lopulta olevani tehohoidossa. Kaikkein oudointa on että minua hengitetään! En hengitä itse! Putki suussa. Mitä suussa, kun keuhkoissa! Letkuja kulkee myös käsiini, ja poistoletkuja haaroissa.

Onpa hallitsijamainen olo.
Jatsijuhlien kuningas tässä makaa reporankana. Raatojen raatona. Rikki revittynä.
Kipujen tuttavana. Letkuna letkujen joukossa. Pääosasta työnnetään tavaraa sisään, peräosasta vedetään ulos.

All that jazz. Hyvä meininki!

Sängyn päässä on lääkäri joka selittää paikalla oleville omaisilleni tapahtumien kulkua. Viikatepaskiaiseni oli alkanut tosissaan vaatia mukaansa, verta oli poistunut yli viisi litraa, kuin rottalauma hukkuvasta laivasta, taakseen katsomatta.

Kaiken lisäksi se mitä oli laitettu tilalle, ei ollut sopinutkaan minulle hyväkkäälle. Keuhkot täyttyivät jostain muusta kuin ilmasta. Luurankoukko veteli viikatteellaan määrätietoisesti yhä lähempää, mutta ei sitten onnistunutkaan päihittämään enkeliosastoa.

Lähtöpäivänä vasta tapaan leikanneen kirurgin joka totesi sormillaan näyttäen, että yksi viikatteen isku meni
näin läheltä =
että hän itse ajatteli jo (hänen kannaltaan) pahinta. (Minusta oli rohkeaa että hän sanoi tuon.)
Näin läheltä =, piti, että olisin jäänyt höyheniä pelmuuttamaan hamaan tappiin asti.

Huomaan viikatemiehen tekevän lähtöä oven suussa, vilkaisevan taakseen ja vinkkaavan olematonta silmäänsä. Muka että kerran vielä kohdataan… Mene jo, nämä kokoukset sujuvat kyllä hyvin ilman sinuakin!

Voi, ehkä tämä onkin siis totuus koko kuolemasta! Että suhteemme siihenkin voi olla kevyt kuin tuulen ääni ja henkäys! Maineestaan huolimatta ukko ei paina edes luittensa, viikatteensa ja viittansa yhteenlaskettua vertaa.
Kuulet huminan mutta et tiedä mistä tulee, minne menee. Niin äkkiä tulee ilta ja valot sammutetaan. That’s it, sanoisi aurinkokuningas Tamminen. Lapa jäähän ja nimi lehteen, toiselle sivulle.

Viikatemies poistuu siis, ja samalla oven avauksella tulee sisään, keikkuvin lantein kuin Marilyn Monroe, ihan uusi tuttavuus, miss Oxanest, opiaatti, johdannainen, johtajanainen tiukimmasta päästä.
Tuleva päällikköni lähes koko seuraavalle viikolle, ilon ja murheen eliksiiri.
Helppouden ja vaikeuden kruunaamaton kuningatar.
Apuni uuteen alkuun, vanhojen unohtamiseen, ylösnousemukseen.
Kippis ja ruiskis, tervetuloa beibi!

Ennen sitä joudun kuitenkin pelkäämään aivojeni prognoosia: Kuulen lääkärien puhuvan siitä kuinka kauan olen ollut sydän pysähdyksissä. Mieleeni tulee lukemiani arvioita siitä kuinka kauan aivot voivat olla sekä ilman happea että ilman vaurioita.

Hätäännyn ja alan lukea mielessäni kaikkia tunnuslukuja, salasanoja joita minulla on käytössäni. Muistan kaiken mitä yritän, ja kun lopulta muistan kaverini ovikoodin, joka on poistunut käytöstä jo pari vuotta sitten, helpotun.
Näillä mennään.
Minne sitten mennäänkään.

Suhde Oxanestiin alkaa ihanasti. Olen ihan huumaantunut. Parempaa kipulääkettä ei olekaan, ja saan sitä aina kun vähänkin vinkaisen. Olen lukenut jostain että Suomessa ei hoideta kipuja riittävän ronskilla lääkityksellä, mutta ohjeistukset ovat ilmeisesti muuttuneet, ainakin täällä.

Yö teholla on pelkkää leijuntaa, minulla on oma kaunis hoitajakin. Yritän kevyttä flirttiä (hengitysputki on siis jo poistettu valtavan yökkäämisen myötä), mutta sitten muistan kaikki katetrini, ja varsinkin ajatus virtsaputkiletkusta vähentää huomattavasti eroottista viritystä. Nainen silittää olkapäätäni kevyesti, se tuntuu todella hyvältä.

Toisaalta Oxanest auttaa näkemään kauneutta ja Merkityksiä triviaalimmissakin asioissa kuin hoitajissa. Valokatkaisija, waauu! Jne.

Osastolla parin päivän päästä johtajanaiseni ryhtyy ikäväksi. Kiusallaan hän lähettää muun muassa kokonaisen sambaorkesterin käytävälle pitämään minut hereillä koko yön. Seuraavana yönä joudun kuuntelemaan ambulanssimiesten kahvikeskustelua, he pitävät huonettani taukopaikkanaan, törkeää! Ei siinä vielä mitään mutta kun jutut ovat niin typeriä, jotain rakennushommia.
Huone sijaitsee ikkuna Medihelin kentälle päin, ja voi pyhä jysäys kun helikopteri yöllä laskeutuu! Uskon oikeasti Ilmestyskirjan tapahtumien alkaneen vyörytä itseni ja maailman ylle, Pedon päässeen irti, Harmageddonin puhjenneen.

Sitten kun tyynystä (!) alkaa kuulua Eppu Normaalin laulamana, tauotta, ”viiskytä vuotta, yhä sikana”, kutsun yöhoitajan luokseni ja kysyn mahdollisuuksia purkaa liittoni Oxanestin kanssa.

Hän ymmärtää heti vaikeuteni, ja lohduttaa kertomalla että neiti O on ollut monille yhtä tyly. Lääketarjoilu vaihtuu. Kivunpoisto ei onnistu enää yhtä hyvin, mutta olen tyytyväinen harhojen poistumisesta.

Ystäviä käy paljon luonani. Ja perhettä, sukua. Kaikki näyttäytyvät toisessa valossa kuin ennen – ehkä tärkeämmiltä.

Huoneen telkkarista tulevat uutiset. Viikatemiehet riehuvat kuten ennenkin täydessä työn touhussa, ympäri maailmaa, vaahto suussa kuin raivotautiset hullut.
Mutta on siellä nähty enkeleitäkin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti