keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Jaska joutui valitsemaan Ainon ja perheen välillä, valitsi perheen, muutti Espanjaan ja jätti Ainon minulle. Helkaman Ainon, polkupyörän.

Minulla on ollut huono tuuri omistamieni pyörien kanssa, ne ovat aina lähteneet toisen matkaan. Paljon niitä on ollut, pysyvää suhdetta ei ole koskaan päässyt syntymään. Joku tai jokin on aina tullut väliin.
Ehkä on syyttäminen itseänikin, en kai ole pitänyt aina kovin hyvää huolta niistä. Ei pitäisi koskaan omistaa mitään, ”varas vie, ruoste raiskaa…”

Muut pyörät ovat lähes unohtuneet, mutta viimeisin menetys on niin vaikea, etten oikein pysty siitä vieläkään kunnolla puhumaan.
En ymmärrä mitä tein väärin.
Uutena ostin, kaunis Crescent, hyvin pidin ja säilytin kolme vuotta, mutta toinen vain tuli, otti ja vei, en edes tiedä kuka (jos tietäisin niin minä kyllä…oho, en tiedäkään mitä tekisin).
Eräänä päivänä kun tulin kotiin, oli poissa koko kaunis C-ni. Ei ollut jättänyt kuin takuulapun pöytälaatikkoon.
Päätin etten koskaan enää ryhdy uuteen fillariin.

Aino on tavallaan myös jätetty, kohtalotoveri, eikä siis omaisuuttani sillä vanhalla kunnon kapitalistisella, vaihdantataloudellisella tavalla.

Sillä ei ole paljon aikaa jäljellä tässä katoavuuden maailmassa. Ruoste on ryhtynyt raiskaustoimiin (alkaen peräpäästä) jo hyvän aikaa sitten. Vaihteet joita ei ollut monta alun perinkään, ovat jo poistuneet keskuudestamme, samoin käsijarru.

Ainoa on nykyään jo melko raskas polkea, mutta toimii lähiretkeilyssä. Ranskan ympäri en sillä lähtisi yrittämään, hyvä kun Parkin kentän jaksaa kiertää, Tour de Parquen suorittaa.

Lähden pyöräilemään Halisten lenkkiä, Tour de tout petit Halia.
Asun Verkahovin ja Aurajoen välissä mikä on aika hienoa, ja tekee minusta aika hienon ihmisen. Hienoa on myös se että kaupunki on rakentanut kävely- ja pyöräteitä siten että kevyen liikenteen ei tarvitse käytännössä juuri lainkaan kulkea raskaan vieressä, lähtipä tästä sitten kumpaa puolta tahansa kumpaan suuntaan tahansa.

Kun lähtee Lonttistentietä, ja ajaa rautatiesillan alta, on jo lähes maaseudulla, peltoa ympärillä. Vasemmalle jää kaupungin yömajatalo, ja sen seinustalla ryhmä rajattoman ruskettuneita jokirantaleijonia skoolaamassa kanistereillaan keväälle ja auringolle.

Seuraelämä kuulostaa vilkkaalta ja niin bassovoittoiselta, että nämä kevätjuhlat ovat tainneet alkaa jo toissavuonna. Ohikulkijakin saattaa saada osakseen jonkin voimaannuttavan sanan. Jos kohtalonani olisi lasoloitua, haluaisin tehdä sen juuri täällä.

Junat puskevat vierestä koilliseen, Tampereen kautta vaikka Kemijärvelle asti, ja itään Helsingin kautta vaikka Tyynelle Merelle, tai Mongoliaan saakka, jos matkamiehen mieli sinne palaa. Joki vieressä myös, sitä myöten mieli palaa aavan meren tuolle puolen, jossa onnen kaukorantaan laine liplattaa heleämmin kuin täällä savisen jokemme kaislikossa ja eessä aukee vaikka Argentiinan pusta.

Lähdön läheisyydestä saa voimaa, sen tietää Loimaan Lulukin, Alpo Jaakola.

Vasemmalle jää myös valtava siilo, jonka Tehtävä Raunistulassa on suoritettu loppuun jo taannoin, mutta joka silti ilmeisesti jonkin virastokraattisen viipeen tai kulttuurihistoriallisen väännön johdosta seisoo paikallaan, kuin Raunistulan Colosseum.
Teinigladiaattorit ovat tiettävästi käyttäneetkin sitä yöllisten urhollisuusnäytöstensä areenana. Jokunen nuori kristitty on kai loukkaantunut siellä verisesti.

Tulen Koroisten ristille, katselen Auraa ja mieleeni tulvahtaa kuluneita, jo ammoin käytössä olleita ajatuksia jokien virtaamisen ja ajan kulumisen vertauskuvallisesta rinnakkaisuudesta.

Paikka on sellainen että jos historian havinaa haluaa haaviinsa, ynnä on taipumus sellaista kokea, niin täällä sitä on tarjolla. Antaisin vaikka sata euroa, jos pääsisin tänne jonkin madonreiän kautta päiväksi siihen aikaan kun paikalla ollut piispanlinna oli toiminnassa (jos saisin takeet että samaa reikää myöten pääsee varmasti myös takaisin, - en haluaisi jännittää sitä koko päivää!). Enää ei ole kuin pari kiveä kiven päällä.

Mutta joki on sama jos pitää uskoa Vanhan Testamentin Saarnaajaa.
Ei se ole jos pitää uskoa Herakleitosta.
Näkökulmakysymys jos pitää uskoa itseään.

Rakastan sekä Saarnaajan että Herakleitoksen ajatuksenkulkua. Niissä on niin paljon ymmärrystä, keveyttä ja kauneutta. Jos olet suuntautunut Raamattuun, vertaa esim. Uuden Testamentin kaanoniin kuuluvaa Ilmestyskirjaa Saarnaajaan ja mieti, kumpi näistä edustaa ilosanomaa, tarkoitan siis sitä vaikutusta joka lukijalle syntyy, en dogmatiikkaa. Jos vastaat että Ilmestys, olet vastannut väärin. (FaceBookin testissä ”Minkä tyyppinen uskonnontulkinta olet?” osaksesi tulee: olet fariseus, luulet kuuluvasi Valkeaan Joukkoon, turha luulo.)

Saarnaaja kuulostaa suorituskeskeisen, eteenpäin pyrkivän, toiveikkaan, tulevaisuuteen tähtäävän mentaliteetin kannalta ensi lukemalta ihmiseltä, joka on eksistentiaalisesti kerta kaikkiaan palanut pohjaan.

Väsähtänyt tykkänään. Heittäytynyt syrjään yhteiskunnan valtavirroista, lähtenyt kuleksimaan vuorille ja jokien rannoille.

Ei se ole, kuningas se on, viisas ja upporikas, + sillä on ollut joidenkin tietojen mukaan 900 vaimoa, joista 600 laillisesti vihittyä, 300 jalkavaimoa. Kyllä sellaisen kattauksen edessä väkisinkin ajautuu ihminen joskus luonnon helmaan syntyjä syviä miettimään...
”Kaikki joet laskevat mereen,
mutta meri ei täyty,
ja minne joet ovat laskeneet,
sinne ne yhä edelleen laskevat.” (Saarn. 1)

Vaikka kaikki liikkuu koko ajan, mikään ei oikeasti liiku.
Liikkuminen on näennäistä, itse asiassa kaikki toistaa itseään.
Toiston pysyvyys.
Ikuinen paluu.
Vaikka kuinka ponnistelisimme, yrittäisimme sitä ja tätä, millä tahansa elämän tasolla, materiaalisella, henkisellä, hengellisellä, se on lopulta tuulen tavoittelua.
Joki virtaa mereen, vesi höyrystyy, liikkuu pilvinä ylös maalle, sataa alas ja taas mennään. ”Sukupolvi tulee, sukupolvi menee…”
Ja tavoittelee omia tuuliaan.

Joku piru siinäkin on että jokainen sukupolvi myös uskonut olevansa Juuri Se.
Tärkein. Viimeinen.
Uskonnollisessa katsannossa se joka kuulee lopultakin Pasuunan.
Tämä pätee kaikkiin uskonnollisiin perinteisiin, jumalten nimistä riippumatta.

Tieteellisessä katsannossa juuri tämä sukupolvi uskoo olevansa se joka näkee Ratkaisevan Muutoksen. (Vaikka ilmaston-.) Ottaa evoluution omiin käsiinsä, keksii Kaiken Järjestyksen, Logoksen. Poistaa sairaudet, kuolemankin ehkä.

Poliittisesti olemme juuri nyt ihan maailmanrauhan kynnyksellä, pari pikku säätöä enää. Obama on hyvä merkki, airut. Jne.

Eipä.

Mikään ei muutu, sanoo Saarnaaja. Kaikki toistuu.
Emme ole ohjaksissa.
Maailmanpyörä pyörii itsestään. Pyörii, mutta paikallaan.

Saarnaaja huomaa myös kielen muuttumattomat rajat: ”Kaikki sanat uupuvat kesken, kukaan ei saa sanotuksi kaikkea.”

Kutkuttavaa ajatella sitä tilannetta kyseisessä perheessä jossa tuo ajatus on syntynyt: ruokapöydässä ukko Salomo Saarnaaja, 900 vaimoa, jokaisella pari kolme lasta.
Kaikilla tärkeää asiaa miehelleen / isukilleen, että mitäs pidät uudesta kampauksestani / isi isi kato kun mä olen näin.
No onpa kiva tukka, Ruut (vai..?), ohhoh Benjamin, mistä olet noin hienon tempun oppinut.

Tämä noin kaksisataa kertaa, edellyttäen että koko vajaa tonni ei ole käynyt parturissa juuri samana päivänä...
Sanat uupuvat, ei saa sanotuksi kaikkea…
Tulee mieleen Salomolle ettei ole yhtään tyhmää lähteä varrelle virran, filosofoimaan tuulen tavoittelusta, ja siitä että (Saarn.3) ”aika on syntyä ja aika” - Jumalan kiitos! - ”kuolla”… ”aika olla vaiti, ja aika” – estä ja varjele! – ”puhua…”

Herakleitoksen näkökulma on muuten sama, mutta ihan eri.

Mikään ei pysy paikallaan, hetkeäkään.
Et voi astua samaan virtaan kahta kertaa. Pysyvyys on näennäistä, kaikki virtaa.
Vaikka tänään 13.5.2009 on noin kahdestuhanneskahdeksassadas keskiviikko elämässäni, tämä on silti ensimmäinen ja viimeinen, ei toistu.

Toisto on vain ja ainoastaan sanallista. Herakleitos-tulkinnassani astun toki kovin tuntemattomaan virtaan, kun en tietenkään tiedä mitä mies on oikeasti pohtinut ja tarkoittanut (onneksi Saarnaajan kohdalla näin ei ole…).

Ei se mitään, Herakleitos on juuri sitä mitä minä haluan, ja astuu siihen jokeen jonka minä hänelle näytän, mukisematta.
Hera hei, panta rhei! Astu virtaan!

Siis: Mistään ei saa kiinni. Varsinkaan omasta itsestään, se katoaa, ikään kuin kuolee kaiken aikaa.

Minulla on tietyt kiinteät sosiaaliset toimet, työ-, ja vapaa-aikana, on nimet ja sosiaaliturvatunnukset, mutta en tyhjenny niihin. Ne ovat vain per sona, naamio. Ihmisyhteisö kaikessa moninaisuudessaan on naamiaisjuhlaa.

”Maailma on suuri näyttämö, ja kaikki ihmiset vain näyttelijöitä.” (Shakespeare)

”Niin joutuin menee ohi kaikki mikä menee,
kuolee niin nuorena jumalten edessä sitten
kun kuolee! Kaikki on niin vähän!
Mitään ei tiedä, kaiken vain kuvittelee.
Ympäröi itsesi ruusuilla, rakasta, juo
ja vaikene. Muu ei ole mitään.”

Taidatkos pysymättömyysajatuksen ja –kokemuksen sanoittaa vielä paremmin kuin Fernando Pessoa tässä runossa. (Jonka visuaalinen muotokin on kuin laivan keula...)
Enpä taida.

Pessoa taitaa tehdä sen vielä paremmin toisessa vähän pidemmässä tekstissä jonka siteeraan tämän loppuun. Se on vuodelta 1914, suom. Pentti Saaritsa. Runo on kuin syöksylasku aurinkoon.

Hätäinen saattaa päätyä tulokseen että Saarnaajamme edustaa jonkinlaista ontologista (ehkä poliittistakin!) konservatismia, ja vastaavasti Herakleitos vallankumousta, uutta todellisuutta ja uuden tulemista.

En ole hätäinen, enkä ota vastaan näin yksinkertaista tarjoilua. Olipa alkuperäinen Saarnaaja kuka tahansa, hänen ajattelunsa on ainakin raamatunhistoriassa täysin uutta, ennennäkemätöntä, vallankumouksellista.

Niin kumouksellista että kirjansa myöhemmät toimittajat ovat verissä sormin yrittäneet yhyttää sitä muuhun israelilaiseen henkiseen perintöön, muokanneet, muotoilleet. Uskonnollistaneet, ”jahveistaneet”.

Eikä toisaalta Herakleitos, pysymättömyyden profeetta, tietenkään voi esittää täysin kaoottista uuden tulemista, täysin uomatonta virtaamista.
Maailma tulisi hulluksi alle vartissa, ja katoaisi apokalyptiseen Hävityksen Kauhistukseen.

Herakleitoksen fokus on tietenkin, ei virrassa eli ympäröivässä maailmassa ilmiöineen, vaan virtaan astujassa, sen pysymättömyydessä.

Tarkastelussa on minärakenteemme jatkuva muutos, jopa narrimaisuus.

Samoin Saarnaajalla: Elämän pölkkypäisyyden voi nähdä, ja tuo näkeminen on itsessään jo tie ulos, - ja takaisin sisään.
”Nauti elämästä rakastamasi vaimon kanssa (ukolla oli eri nainen melkein kolmen vuoden jokaiselle päivälle, kelpaa neuvoa siis lähimmäistään…) kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on sinulle antanut; se on osasi tässä elämässä auringon alla, kaiken vaivannäkösi keskellä. Tee voimiesi mukaan se mitä tehtävissä on, sillä tuonelassa, jonne olet matkalla, ei ole tekoja, ei ajatuksia, ei tietoa, ei viisautta.” (Tämähän on silkkaa Omar Khayyamia!)

Istun Koroisissa, niemellä ja ristillä. Minä, Aino ja Aurajoki. Joki virtaa siis vasta nyt ja tässä (Herakleitos), on virrannut jo vuosisatoja (Saarnaaja). Myös minä virtaan, ja joki virtaa kuin silmieni läpi tai kautta. Joki, sen näkeminen, aistielimet, ja näkijä niiden ”takana” – kaikki ovat yhtä virtaamista.

Ainosta en ole varma, se on jotenkin vaitonainen. Keskittyy ilmeisesti ruostumistyöhönsä, mutta sekin kuuluu elävään kuvaan, liikkeeseen.

Mukaelma zeniläisestä mietelauseesta:
Istun hiljaa
ruoho kasvaa
pyörä ruostuu
itsestään.

Tour de tout petit Hali loppuu tällä kertaa tähän. Ei se mitään, seuraava etappi Maarian kirkolta Halisiin olisi ollut tylsäkin ja tuulinen, komeista nimistään huolimatta.
Tarjolla olisi ollut Maunu Tavastin katu ja Gregorius IX:n tie, eli meitä olisi viety kuin pappia piispalassa.

Ei nyt Aino, ainokainen, ruosteperä kaunoinen.
Menemme takaisin samaa tietä jota tulimme, ”tie ylös ja alas, sinne ja tänne, yksi ja sama” (Herakleitosta mukaillen).

Ajamme Tampereen radan vartta, kiskoja pitkin vastaan jyrisee Intercity, muinaisessa maisemassa kuin futuristinen teräsmatelija.
Rata tuoksuu matkalta.
Liekkihotellilla tuoksuu denaturoitu sprii.

Aino liikkuu, sen ajaja myös.

Tie liikkuu!

”Älä pidä mitään käsissäsi,
Älä yhtään muistoa sielussasi,

Niin että kun sinulle
Annetaan viimeinen almu,

Avautuvista käsistäsi
Ei putoa mitään.

Mikä valtakunta sinulle annettaisiin?
Jota Atropos ei sinulta ottaisi?

Mitkä laakerit eivät kuihtuisi
Kun Minos niin tahtoo.

Mikä päivän hetki ei muuttaisi sinua
Samanmittaiseksi kuin se varjo

Joka olet kun saavut
Yöhön ja matkan päähän.

Kokoa kukkaset mutta laske ne käsistäsi
Tuskin vilkaistuasi niitä.

Istuudu aurinkoon. Luovu kruunusta
ja ole oman itsesi kuningas.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti