torstai 7. toukokuuta 2009

Gdansk

Olen päätynyt Gdanskiin viimeisen vuoden aikana viisi kertaa, vaikka en ole juurikaan kiinnostunut paikasta. 
Joudun sinne yhä uudestaan koska sinne pääsee helposti, halvalla ja Turusta. 

Puolentoista tunnin lennon jälkeen on ihminen jo ihan muualla, vaikka ei kuitenkaan ihan muualla: Euroopassa edelleen, vieläkin Itämeren rannalla. 

Ehkä ajurina on myös tarve toisaalta paeta sitä, toisaalta tieto että matkalla sen juuri kohtaa rajumpana kuin kotona rutiinien parissa, ja jonkinlainen epämääräinen ymmärrys, että sen kohtaaminen on ihmisen elämän taatusti tärkein projekti. Palaan tähän. 

 Turun lentoaseman ”terminaali 2”, jota kautta paikan päälle pääsee on karun asiallinen. ”Terminaali kakkonen” on komeahko sana sitä kuvaamaan, ”lähtölato” kelpaisi hyvinkin, mutta saattaisi arveluttaa esitteessä ja lentoyhtiön nettisivuilla. 

Isojen terminaalien tympeä tärkeys puuttuu täältä vallan, määrätietoiset liikemiehet tai poliitikot matkalla käymään salaperäisiä neuvottelujaan joita ei vielä tässä vaiheessa voi kommentoida, jne. 
Ei sellaista täällä, vaan ovi sisään ja ovi ulos, sekä näiden välissä ne pakolliset virkapukuiset miehet ja naiset, härvelit ja hihnat joita ilman lentoon ei lähdetä. 

Aina yhtä jännittävä on vekotin, jonka läpi pitää matkaajan kulkea ja toivoa ettei se punastu ja ala piipittää. Turha toivo. Aina se alkaa. Asiaa selvitellään. Avaimia kaivellaan taskuista. Laippaa kuljetetaan matkaajan vartalolla, joka myös alkaa punehtua pääosastaan; mitä ne nyt epäilevät... 
Filosofi ja ateisti Timo Airaksinen pitää lentomatkailua hirvittävänä nöyryytysten sarjana alusta loppuun. 
Minä en, luterilainen teologi, mato matkamies maan. Ymmärrän hyvin, että ennen kuin pääsee taivaalle iloitsemaan, joutuu kokemaan monet vaikeat hetket. 
Kaipuutani otsonikerroksen riemuun eivät maiset koettelemukset sammuta. 

Piipitykset päättyvät, härvelit hyväksyvät, antavat ihmisen mennä, tulee helpottunut olo. Pääsee vaikka kylpyhuoneen kokoiseen kauppaan huomaamaan ettei halua ostaa sieltä mitään. Kaljaa haluaa ihminen tai kahvia. Sitä saa viereisestä kuppilasta, joka on hyvin asiakeskeinen, ja karumpi kuin Liedon Shellin kahvila 60-luvulla. 
Pidän tästä, en halua kimalletta enkä parfyymiä, en istua teennäisen rentona lobbyssä. 

Haluan poistua sukkelasti kakkosen kautta, ilman mitään ummettunutta jonotusta ja shoppailua, ilman liikenneaikataulujen tai lähtöporttien tutkailua. Turun kakkonen suoltaa väkeä tasan yhteen paikkaan maailmassa, tasan yhden portin kautta, tasan yhden lentoyhtiön eli Wizz Airin toimesta, muutaman kerran viikossa, liikennepäivinä lentoja on tasan yksi per suunta: jos eksyt täällä olet kyllä tosi vaivainen, matoakin madompi matkamies. 

Koneeseen siirrytään ilman paikkalippua, pelkällä passilla ja varauskoodilla. Kuka ehtii ensin saa parhaat paikat. Yritämme silti kaikki, minä ja kanssamatkustajat, kiiruhtaa hitaannäköisesti, näyttää ulospäin siltä kuin ikkunapaikka ei lainkaan kiinnostaisi meitä, hohhoijjaa ihan sama, on sitä ennenkin matkustettu ja maailmaa nähty. 

Olen nyt S1wzax + passi, paluuseeni asti. Ei siitä pidä närkästyä: koodi se on ”Lassi”kin, tahroja paperilla tai meteliä ilmassa, väliaikainen, tuloportilla saatu, sattumien sanelema. Identiteettini todellinen ydin on kirjainsarja. 
Kysymykseen ”kuka olet?”, vastaan tyhjentävimmin (…) ilmoittamalla nimen johon vanhempani ovat aikanaan päätyneet, kenties kompromissina, kenties kumpikaan ei olisi juuri sitä koodia halunnut. Mutta se minä nyt kuitenkin olen. 
Lassi-passilla tähän on tultu. 
Ja nyt siis kuleksin hahmossa S1wzax. (Tämä itse asiassa on juuri lentoon lähtevälle mielikuvitukselleni hauskempikin: sehän on ihan scifiä. ”Tässä huimapäinen seikkailija, terrestris-luterilainen pastori ”S1wzax” on lähdössä intergalaktiselle saarnamatkalle vihreiden, limaisten, monipäisten, nakurintaisten kasvissyöjäheimojen pariin, inha-kulttuuria käännyttämään ja tuhoamaan”, saattaisi sarjakuvakaimani mielessään hahmotella.) 

Kone rullaa kiitotien päähän, matkan jännittävimpiä hetkiä, painovoima (tai keskipakois-, tai sitten ihan vain Voima) työntää selän penkkiin tiiviisti vaikka ei kovin rajusti, vauhti kiihtyy, maisema vilisee yhä nopeammin, lentäjä tekee jotain ja kone nousee, lähes sankari olen itsekin. 

Pyörien irtoaminen radan pinnasta on väkevä tunne, melkein eroottinen. Värisyttävä. (Joissain nettikeskusteluissa on muuten esitetty mahdollisuus että mallit Wizz Airin koneiden väriratkaisuihin on otettu pornofilmeistä, mutta torjun sen ajatuksen, nousun hetkellä mielessä ovat perinteisesti pikemminkin pyhät kuin pahat retket.) 

Ahvenanmaan räystäällä nautin sämpylän ja punaviinin, Gotlannin katolla käyn vessassa. Ahvenanmaalla joudun maksamaan, Gotlannissa en. 
Olen kyllä lukenut että halpalentoyhtiöt alkaisivat laskuttaa vessakäynneistäkin, että jos ei visa vingu, ei vingu vessan ovikaan, köyhät matkustajat vain vinkuvat. 

Ryan Air aikoo kuulemma laskuttaa myös matkustajan ylipainosta. Ylipainosta? Se tarkoittaa siis painoindeksiä, painon suhdetta pituuteen, ehkä myös rasvaprosentin suhdetta lihasmassaan, vyötärön ympärysmittaa jne. En jaksa edes ajatella kuinka valtavaan tulkinnalliseen pöpelikköön tuon toteuttaminen johtaakaan. (Yhtiön täytynee palkata erityisiä painoindeksivirkailijoita pitkin Euroopan kenttiä, ja siihen se mahdollinen lisätulo sitten hupeneekin.) 
En jaksa myöskään ajatella itaria matkustajia jotka vielä juuri ennen kakkoselle tuloa juoksevat lentokentän metsissä hikilenkkiä tai käyvät, no vaikka sillä kakkosella, euron säästö mielessään. 

Gdanskiin laskeudutaan kuin Kauhavalle, aakeeta laakeeta kentän ympärillä, latomerikin, tai ehkä ne ovat siiloja. 
Tullivallesmannit Lech Walesan mukaan nimetyllä lentoasemalla ovat ihan ystävällisiä, solidaarisuussyistä, otaksun. Eivätkä rumempia kuin keskimäärin kukaan muukaan. Joukossa pari ei-yhtään-rumaakin. 

En käynyt koskaan VL -Puolassa, mutta olen antanut kertoa itselleni että se saattoi olla varsin erilainen kuin EU -Puola… Kaikuja vanhoilta ajoilta toki kuuluu ja varjoja näkyy. Englannin kielen osalta kulkee vankka muuri noin 35 ikävuoden kohdalla. Muurin tällä puolen ei osata, mutta tuolla puolen osataan hyvinkin. Kapakointi ja kahvilointi sujuu täällä sulavasti. Kioskeilla, busseissa, takseissa jne. on hiljaisempaa. 

Kaikki matkaopaskirjat eivät ole täysin päivän tasalla: eräskin antoi ymmärtää että ennen taksimatkaa kaupunkiin on paras napata iso olut vodkavarmistuksella, koska kuski on todennäköisesti sen jo tehnyt monta kertaa päivän mittaan ja ajaa suurin piirtein tyyliin eteläisen Puolan kautta lentoaseman naapurissa olevaan hotelliin. Hinta: paljon. Valitusoikeus: ken oikeutta ei itse hanki, se ilman sitä jää, ja jos se Ken sitä itse hankkimaan ryhtyy, saattaa jäädä ilman sekä oikeutta että sitä itseään. Nie, ei päde enää. Taksitoimi on valvottua ja hallittua, matkat hyvin edullisia, mittarillisia ja – nopeita… 

Majoitun sattumalta matkailumentaliteettini kannalta oivallisesti Oliwan kaupunginosaan, aseman lähelle. Asemalta pääsee erittäin näppärää ja tiheällä aikataululla liikennöivää SKM-pendelijunaa käyttäen itse Gdanskiin ja vastakkaiseen suuntaan Sopotiin ja Gdyniaan. 

Matkustamiseni on aina muistuttanut enemmin säntäilyä sinne tänne, kuin mitään asiallista tutustumista paikkoihin. Minusta on mieluisampaa lähteä paikoista kuin saapua niihin. Paikka – mikä tahansa, kotona, ulkona - synnyttää minussa vääjäämättä kysymyksen: mitä ihmettä minä täällä teen? 
Nuorena tämä oli aika raskas kysymys, vanhana ehkä kevyempi. Siksi pendelityyppinen paikallisjunakin täyttää hyvin paikkansa: ei ole saapumisen pakkoa. 
Ulos junasta, portaat alas, lyhyt tunneli, portaat ylös ja taas kulkee heiluri toiseen suuntaan. 

Kafkalla on lyhyt tarina miehestä joka käskee palvelijaansa satuloimaan hevosensa, ja kun palvelija kysyy häneltä mihin hän on menossa, mies vastaa: ”Pois täältä. Se on minun päämääräni.” Kafkalla ei ollut heilurijunaa eikä halpalentoja, minullapa on. 

Lippujen kanssa vaaditaan vähän tarkkuutta sekä muiden ihmisten toimien sivusilmin huomiointia. Sillä tavallahan kaikki oppiminen on tapahtunut lajimme historiassa savannivaiheesta alkaen: Tuo lajikamu söi tuon eksoottisen hedelmän ja ajettiin pois paratiisista kovissa tuskissa, älä siis ryhdy siihen. 
Ryhdy tuohon jonka syöminen sai toisen lajikamun urahtelemaan tyytyväisenä partaansa ja pysymään tukevasti paratiisissa. 

Sama täällä, tee niin kuin onnistujat tekevät. Osta lippu ja leimaa se siten kuin ne tekevät jotka näyttävät asiansa osaavan. 
Olen ymmärtänyt että jos lippua ei ole tai se on leimaton, minkään kielen verbien ja substantiivien vuolaskaan virta (huutomerkeistä puhumattakaan!) tahi tolloturistin esittäminen eivät estä tuhdin sakon tuloa, ja se on maksettava juuri nyt tässä ja käteisellä. 

Mahtavia ovat täällä konsonantit, todellisia isäntiä puolan talossa. 
Vokaalit vastaavasti nöyrän palvelijan asemassa, kyyristelijöitä. Kun matkaa lähijunalla, ja katselee ohivilahtavien asemien eli kaupunginosien nimiä, joutuu todellisen konsonanttijyrän alle. 
Suosikkini on Wrzeszcz. Siinä on sellainen kerakehalko, että sillä kun jotakuta otsaan humauttaa, ovat vokaalit kankaalla hetken. 
Wrzeszcziin on ilmeisesti juuri vokaalit myymällä hankittu todella iso ja kiiltävä ostos- ja viihtymismoduli Galerija Baltyka. 
Tavakseni on tullut ahdistua matkan viimeinen päivä juuri siellä, lentokenttäbussit kun lähtevät sen läheltä. 

On myös mainostettava Oliwan asemalla kapakkaa nimeltä Troll, käymisen arvoinen paikka kerrassaan. Vaikka ei ehkä perheen kanssa sunnuntailounaalle laatuaikaa viettämään - riippuu perheen mieltymyksistä tietenkin. Trollin lounasmenu on painottunut keittoihin. Visuaalinen estetiikka tuo mieleen ison savusaunan, korvia taas hivelee mahaportin sulkijalihaksella laulettu raskasmetalli, trulleja nojailee tiskiin, tuoreimmat, terveimmät virpojat nojailevat lattiaan pöytien alla. 
Hauska piirre täällä on se että kaltaiseni ikääntyvän herrasmiehen tulo paikalle ei herätä mitään negatiivista huomiota. Baaritrulli vaihtaa kanssani pari ystävällistä sanaakin kuin olisin kantapeikko minäkin. (Jospa salaisesti olenkin! Jonkinlainen mentaalitason raskasmetallikantapeikko ehkä. Oikea paikkani sillan alla ylikävelijöille mörisemässä. Kuka siellä köpöttelee?) 

Se tulee toisena tai viimeistään kolmantena päivänä jos matkustan yksin. 
Olen ollut täällä kaksi kertaa myös lajikamun kanssa ja silloin se ei tule. 
Tai tulee tietenkin, mutta ei yhtä jykevänä. 

Oliwan Zoossa tapaan apinan. Tarkemmin sanoen se on jaavalainen hopeamakaki. Oikeasti, tuntuu kuin se olisi odottanut minua. 
Se on ilmeisen vanha, istuu tuolilla kädet sylissään kuin mummo kiikkustuolissa. Nuoret sähläävät ja rääkyvät sen ympärillä kuin mitkäkin apinat, mutta tämä yksi ei juuri välitä. Katseemme kohtaavat. 

Seuraa outo mutta ilahduttava hetki puolin ja toisin. Välissämme on lasiseinä mutta se ei estä kohtaamistamme. Ei se varmaan hymyillyt, mutta siltä minusta näytti. Jaavaltako lie tosiaan tänne Kauko-Länteen tullut, pitkä matka on hänelläkin takaisin Tipperaryyn, ja tekemättä jää. 
Katselemme toisiamme välillä suoraan, välillä jompikumpi kääntää katseen pois kuin ujostellen, ja taas varovasti sivusilmin alta kulmain takaisin. Melkein en olisi raaskinut lähteä pois, mutta enhän minä siihenkään voinut jäädä. 

Bussissa takaisin kaupunkiin tapahtuu hämmästyttävä käänteisilmiö äskeiselle. Rahastaja on nuori nainen. Nousen reippaasti autoon, katson naista silmiin. Hän hymyilee kohteliaasti. Mutta sitten kun minä että ”how much?”, hänen katseensa hajoaa täysin. 
Se särkyy äänettömästi mutta täydellisesti, tuhannen päreiksi. 
Nainen lamaantuu ja jähmettyy kokonaan, kuin yhteiset esivanhempamme savannilla takavuosina vaaraan jouduttuaan. 
Hän ei siis käännä päätään mitenkään pois, kasvot ovat edelleen minuun päin. Ei sano mitään millään kielellä, tuijottaa minua vain särkynein silmin kuin vihollissotilaiden ruumiit Suomen tähtitaivaalle Mannerheimin talvisodan jälkeisen päiväkäskyn mukaan. 
En tiedä mitä tähtiä tämä tyttö näkee, mutta minua ei ainakaan. Aikani länkytettyäni käännyn kuskin puoleen ja annan kasan kolikoita ja näin se homma etenee. 

 Istun bussin takaosassa ja palan halusta selittää äskeinen itselleni jollakin psykologis-sosiaaliantropologisella metodilla. 
Ja katso, näin se menee: puolalaiset ovat aina särkyneet vieraan edessä. 
Vaikka maa on suuri ja siksi jää, vielä suurempien maiden hunniarmeijat ovat kautta satojen vuosien painelleet sen yli mielin määrin vuoroin itään, vuoroin länteen, ja jopa pohjoisesta etelään ja takaisin, lupia kyselemättä. 
On tullut idästä tsingiskaania, iivanaa ja jooseppia, lännestä napoleonia ja aatua, onpa tullut pohjoisestakin kaarlea ja kustaata hakkapeliittavarmistuksella. Ja aina polskien osa on ollut tulla tallatuksi. 
Pakon edessä on liitytty siihen armeijaan joka voittoisana jyrää johonkin suuntaan, ja sitten kun voimasuhteet ja sen myötä rintaman etenemissuunta muuttuvat, ollaan taas hyökkäävän tahon matkassa, mattona ja lakeijana. 
Aina on maata palloteltu mahtavampien etupiirileikeissä sinne ja tänne kuin heilurijunaa. Ja on myös pakotettuna mutta kuuliaisena vuokraisännöity kahta maailmanhistorian suurinta murhateollisuuslaitosta, Auschwitzia ja Treblinkaa. 
Viimeksi tuli idästä suuri ja mahtava punainen armeija ja laapaisi rauhan-, murhan- ja kidutuksentahtoisen kouransa tämän onnettoman seudun ylle moneksi kymmeneksi vuodeksi. 

Muutti Itä-Euroopan jättikokoiseksi keskitysleiriksi jossa oli pienen ihmisen niin hyvä, tasa-arvoinen ja vapaa olla, että poislähteminen oli estetty muurein, piikkilangoin, miinoin ja konetuliasein. 
Miten autio ja täynnä saastaa on ihmisen sydän, sanoi Blaise Pascal aikanaan – ehkä vähän paradoksaalisesti. 

Gdanskin lähihistorian suuri ylpeys on Solidaarisuus-liike, joka tavallaan oli ensimmäinen valonsäde joka paistoi keskitysleirin ikkunasta sisään ja ulos. 
Siitä se lähti (ja Natoon se johti, mutta siitä en nyt jaksa…). 

Siitä piti puhua. Siitä mikä tulee tällaisella matkalla aina parin päivän jälkeen. Ehkä se on juuri tuota Pascalin ”ihmissydämen autiutta”. Ei se ole Leinon Suurin, mutta kyllä se aika suuri on. (”Koska tulee se aika suuri, se melkein Suurin…”) 
Kuten sanoin, on se läsnä lajitoverin kanssa reissatessakin, mutta kosketuksensa ei ole yhtä jylhä, luonnollisista syistä. 

Sen luonne kun on juuri oman egostruktuurinsa sisältämän tyhjyyden näkemistä. Oman sydämensä autiuden kohtaamista. 

Vieraassa maassa jonka kieltä ei ymmärrä ja jonka nähtävyyksistä ei oikeasti ole kiinnostunut, jossa ei ole mitään tai ketään tuttua, on ihan yksin ihminen. 
Ei ole normaaleja sosiaalisia struktuureja, arkirutiineja, kavereita, kirjastoa, telkkaria, töitä, kivoja harrasteita, jotka auttavat sen torjumisessa. 

On tietenkin kapakoita ja kirkkoja, mutta kun se tulee, niihin ei pidä paeta (kuin ehkä vasta illalla…). Ei, ei alkoholia nyt eikä rukouksia, nyt on sen hetki. 
Se on vaiti ja autio mutta silti sillä on niin paljon sanottavaa. 
Se on tyhjä mutta silti sisältää paljon. 
Se on tyhjä, mutta täysi. 
Sen kanssa tyhjässä vieraassa kahvilassa (jossain sentään pitää olla…) tajuaa oman tyhjyytensä. Herrajumala! Minähän olen se!! 
Minä olen autio ja tyhjä!! 
Kuin maa Genesiksen ensimmäisessä jakeessa. Juuri tätä (itseäni!!) tänne pakenin ja juuri tämän täällä kohtaan vääjäämättömämpänä kuin missään koskaan. 
 Aavistan asian kauheuden, peruuttamattomuuden (paluuta ei ole), hirvittävyyden, ja myös sen kohtaamiseen kätkeytyvän lähes haltioituneen ilon ja vapauden. 
 Tajuan kuinka tämä uppoaa syvästi kaikkeen kuin timanttiveitsi, ja että sen piston jälkeen mikään ei ole ennallaan, eikä toisinkaan… 
Taistelu on tauonnut, se on ohi. Kaikki on ohi. Voisin pomppia tasajalkaa pelkästä riemusta! Nyt voisin tilata toisen cappuccinon. Ja pyytää laskun. Lähteä. 
Kohti kotia tai mihin vain.

2 kommenttia:

  1. ai että on taas lassin passista tullu mielenkiintosia juttuja. hianua. päivitä usiammin niin saa nauraa enämpi:) se on kuulemma ihimiselle hyväksi se nauru. se pidentää ikkää sanovat en vain tiiä kummasta päästä ja mihin suuntaan

    VastaaPoista
  2. Hellou,Lars! Mainio kirjoitus, oikein todella. Luin sen vaimollekin äsken ääneen, ihan oman äitienpäiväpuheen puutteessa... Se ei ole kovin yleistä... Pidin kokonaisuudesta, tunnelmasta ja kerrontasi kivuudesta(?). - Pariin kohtaan puuttuisin raskaalla kädellä. Ekaksi, mainitset Turun Lentoterminaali 1:n olevan tympeä ilmapiiriltään? Pyydän sinua tarkentamaan ja tarkistamaan vallitsevat nykyiset olosuhteet (liikemiehiä ei lasketa...)käymällä Ykköspesällä ennen seuraavaa lähtöäsi Gdanskiin kakkosesta. Huomaat,että sinusta pidettään siellä erittäin hyvää huolta, vaikka oletkin kakkosen asiakas. Juo vaikkapa kahvit. Ja ota se yksi olut, tai kaksi, jos kerrankin on Stallhagen Exporttia...Testaa tilanne sitten vielä varmemmaksi vakuudeksi vaikka lentohenkilövirkailija Senja Matleena Muuriselta (25v), joka vastaa siellä lähtöshowsta...kerro iskältä (= minä, todella!) terveiset samalla. Toiseksi voin vain vielä todeta, että äitinsä peruina hän kuuluu luokkaasi ei-yhtään-ruma. Ei huonompia asia isällekään... Niin - Gdanskiin ja Trolliin täytyy joskus suunnistaa. Kyllä blogievääsi on paljon innostavampi ja rohkaisevampi sinne lähtemisen osalta kuin Autoliiton uusi opaskirja Eurooppaan autolla suuntaaville...Jatkumoita odotellessa! Voi pare! Otan nyt latten ja sitten valkkarin päivystysviikonlopun kevennykseksi.

    VastaaPoista