Tall Ships' Race.
Pinellan eteen laituriin on kiinnitetty valtava venäläinen purjealus, Mir, Rauha. Seison rannalla ja ihmettelen. Purjehtiminen ei ole koskaan herättänyt suuria intohimoja minussa, vaikka esi-isieni joukossa on ammattilaivureitakin, ja merimiehiä.
Olen kyntänyt merta kyllä usein Ruotsin-laivoilla, ja baaritiskiltä käsin katsellut ohi lipuvaa saaristoa. Joskus laiva on keinunutkin. Mutta se osa tuttavapiiriäni joka viettää suuren osan lomiaan veneessä, ei ole ollut altis myöntämään suorituksestani Vuoden Merikarhun arvonimeä. Porin Karhua mieluummin ehdotetaan.
Mutta nyt tuon jättimäisen aluksen näkeminen herättää sisimmässäni jotain ennen kokematonta..
Olen kuin Jack Londonin kirjojen koiravaljakkoon sidottu puolikesytetty koirasusi, joka kuullessaan kaukaa susilauman ulvonnan "tuntee rinnassaan villin erämaan kutsun".
Haluan päästä alukselle. Merelle. Kauas, suolaisiin tuuliin.
Yritän kiivetä laivaan mutta minut torjutaan ystävällisesti. Ei ole vierailuaika.
En lannistu.
Oletan venäläisen merimiehen pitävän vodkasta, joten käyn ostamassa sitä laatikoittain Alkosta.
Tuon laatikot autolla Katedralskolanin pihalle.
Viittilöin kovasti, ja saan venäläiset lopulta ymmärtämään, että tarjolla on ilmaista juotavaa. Kaikki jättävät laivan, ja siirtyvät koulun pihalle juhlimaan.
Käytän tilaisuuden sumeilematta hyväkseni, ja kiipeän alukseen.
Jollakin tavalla onnistun irroittamaan köydet.
Mir alkaa hitaasti lipua jokea alas. Muistan vieläkin merimiesten hölmistyneet katseet rannalta.
Täytyn onnistumisen ja vapauden hurmiosta.
Mutta sitten tulee kuin torpedo jokea pitkin, valtava, musertava syyllisyys. Se iskeytyy keskelle rintakehää täydellä voimalla ja räjähtää.
Kaikki muuttuu ja murtuu kerralla. En ole tähänastisessa elämässäni katunut mitään niin paljon kuin tuota vihoviimeistä temppuani.
Ja muutakin tavaraa sentään on kosolti.
Toivon aivan hysteerisesti että kaikki olisi vain unta. Nipistän itseäni kuten olen kuullut voitavan tehdä tällaisessa elämäntilanteessa.
Ei auta. Kaikki on totta. Olen tärvellyt koko elämäni. Olen rikollinen, joudun vankilaan.
Olen pettänyt kaikki. Se on pahinta. Toiset häpeävät minua. Läheiset.
Minua hirvittää ennen kaikkea, kuinka kylmäverisesti suunnittelin kaiken.
Mitä oikein ajattelin? En ymmärrä itseäni ollenkaan. Mikä oikein olen?
Häpeän ja syyllisyyden paino on nimenomaan toisen katseen edessä koettua.
Kuin hiihtäjä joka tietoisesti douppaa vuosikausia, mutta syyllisyys iskee vasta kun jää kiinni.
Toiset näkevät mikä minä olen!
Kadutaan. Tullaan uskoon. Kasvetaan ihmisenä. Ryypätään.
Tiedän että kaikesta tästä nousee suunnaton meteli. Näen lööpit.
En voi vedota mihinkään "pikaistukseen", olenhan toiminut tosiaan täysin suunnitelmallisesti.
Juuri ennen satamaa Rauhan keula törmää rantaan. Joen virtaus työntää takaa perän kiinni vastarantaan. Alus on jumissa.
En voi tehdä enää mitään. Jään odottamaan poliiseja.
Tai mikä hemmetin merivartiosto kaltaiseni onnettomat valtameripurjehtijat sitten hoiteleekin putkaan.
Istun kannella risti-istunnassa kuin ulkokullattu buddha, tai täydellisesti sisäisen rauhansa sössinyt joogi.
Nyyhkytän lohduttomasti.
"Jos muistan kuka olin, näen itsessäni toisen,
ja muistissa mennyt on nykyisyyttä.
Se joka olin on joku jota rakastan,
tosin vain unessa.
Ja sitä kaipuuta joka ahdistaa mieltäni
en näe minä eikä menneisyyskään,
vaan se joka asustaa
sokeiden silmien takana.
Mikään muu kuin tuokio ei minua tunne.
Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
että se joka olen ja se joka olin
ovat eri unia."
(Pessoa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti